sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Väittävät, että kipu kasvattaa

Varoitan taas etukäteen, että luvassa on armotonta avautumista, joten jos haluat pysyä hyvällä tuulella skippaa tämä! Lukeminen tästä eteenpäin tapahtuu täysin omalla vastuulla. Pinnani on pitkä, mutta kun se katkeaa, niin kannattaa kaikota kauas.


Perjantaina oli terapiaa. Oli taas vähän "haista paska"-fiilis. Niin on tosin ollut jo useamman viikon. Yksi päivä yllätin itseni ärisemässä (mielessäni, en ääneen) käsi kädessä käveleville vanhuksille.

"Voi vittu! Onko ihan pakko kävellä keskellä käytävää, kun ihmisillä olis vähän niinku kiire!" Toinen puoli minusta meni shokkiin. "Siis HERRAN JUMALA MITEN SÄ KEHTAAT EDES AJATELLA TOLLASTA! Ne on vanhoja ja siksi hitaita! Anna niiden nyt nauttia ostoksistaan. Ne on eläkkeellä, ei niillä ole kiire mihinkään, voisit vähän ottaa oppia. Harva pari tekee mitään yhdessä saati, että kävelis käsikädessä. Tosi herttainen pari!" 

Ja niin nuori ja vetreä Tintti kiersi koko hyllyn vanhusten eteen, jupisi vielä hetken mielessään, nappasi riisipaketin, hymyili somasti ja poistui paikalta parissa sekuntissa. "Kato nyt, ei menny kauaa!" Piikitteli mielen toinen puoli. Kassalle mennessä joku rouva kiilasi eteen tönäisten minua mennessään. 

"NYT JUMALAUTA" 
"Jos sillä on kiire, niin anna sen mennä!" 
"Mutta mullakin on kiire! Mun pitäis olla kohta jo nukkumassa!" 
"Jos on noin vaikeeta, olisit ottanut sitä saikkua.." 
"Haista paska!"

Itsensä kanssa väittely ei lopultakaan ole kovin rakentavaa.

Terapiaan palatakseni valitin ensin psykiatristani. "Tuntuu varmasti tosi kurjalta...", päivitteli terapeutti. VOISITKO JOSKUS SANOA JOTAIN MUUTAKIN!? Esim. Antaa jotain neuvoja, ehkä? Ei sitten.

Loppuaika puhuttiinkiin sitten parisuhteesta. Siitä kuinka yksi ja sama mies voi olla niin tyhmä ja viisas samalla ja kuinka se saa mut välillä raivon partaalle. Mä olen joutunut käymään pitkään ite kaupassa, koska M ei jaksa. Ei tässä muuten mitään ongelmaa ole, mutta mä en tiedä miten mä voin ikinä parantua, jos rasitan itteeni jatkuvasti kantamalla kauppakasseja. Sen kassin ei tarvii painaa, kun sen kaks kiloa ja joudun puremaan hammasta, koska vatsaan sattuu niin paljon.

M valittaa usein siitä, että HÄN joutuu siivoamaan, maksamaan vuokran ja ulkoiluttamaan koiraa, kun mä en koskaan tee mitään. Ai millä voimilla!? Mä käyn nyt töissä ja sekin on siinä ja siinä, että mun energia riittää. Sitä ennen ainakin puolen vuoden ajan mun sisälläni on kasvanut SYÖPÄ ja samaan aikaan oon koko ajan sairastanut vaikeaa masennusta, joten luulis nyt tyhmemmänkin ihmisen ymmärtävän, että mä väsyn vähemmästäkin. Mulle on suuri saavutus, jos mä saan työviikon jälkeen esim. pestyä pari koneellista pyykkiä, koska jo sängystä yös nouseminen on välillä ihan älyttömän raskasta. "Kyllä mäkin jaksan", sanoo mies. No vittu johtuisko siitä, että sä oot terve ja mä en!?

M vaatii kiitosta siitä, että hän siivoaa. Toki se olisi ihan ymmärrettävää, jos asia todella olisi niin, että voisin kotiin tullessa huokaista helpotuksesta, että ihanaa, kun on niin siistiä! Mutta kun se ei ole niin, ei lähelläkään! Sen sijaan saan etsiä tavaroitani mitä kummallisimmista paikoista. Roskat, vaatteet (likaiset ja vasta pestyt), hiiuspidennykset, kynsilakanpoistoaineet, lääkkeet, kuumemittari jne. jne. löytyvät yleensä yhdestä läjästä, enemmän, tai vähemmän tuhoutuneina. Siinä vaiheessa ei todellakaan tule huokaistua helpotuksesta. Mikä siinä on, että jos on niin kamala tarve siivota, että laittaisi ne tavarat sitten oikeille paikoilleen!? Ja kun kyse ei ole vain siitä, että olisin jättänyt tavaroita lojumaan jonnekin, vaan esim hammastahna ja pesuvehkeetkin saattaa löytyä jostain nurkasta, eikä lavuaarin lähettyviltä jonne ne KUULUU.

Musta on myös aika epistä, että aletaan valittamaan rahasta, kun toinen tienaa niin paljon, ettei ehdi rahojaan edes käyttämään ja mä saan sairasloma- ja työttömyskausillani jotain 300€ kuussa, jolla pitäis elättää ittensä ja koiransa. Voin kertoo, ettei mun lääkkeetkään mitään ilmasia ole. Maksan tasapuolisuuden nimissä vuokran aina niillä jaksoilla, kun olen töissä, mutta ilmeisesti mun pitäis erään mielestä olla töissä myös sairaslomilla, jotta herra vois sitten niillä parintonnin kuukausipalkoillaan ryypätä vielä vähän enemmän.

Herra on ulkoiluttanut koiraa vasta vajaa kaksi kuukautta ja ihan vaan sen takia, että mä toivun leikkauksesta. Mä teen sitä normaalisti ympäri vuoden kolme-neljä kertaa päivässä, enkä oo nähny siinä mitään ongelmaa, tai vaikeuksia. Ja joo, se on mun koira ja mun pitäis sitä hoitaa, mutta eikö ole itsestään selvää, että jos toisella ei ole kaikki ok, niin kumppani jeesaa? Vai tapahtuuko niin vain elokuvissa?

Miehen mielestä on myös ihan ok olla tulematta kotiin yöksi ja olla ilmoittamatta asiasta. Se on ihan sama missä se on ja kenen kanssa ja onko se jäänyt tulematta kotiin tahallaan vai "vahingossa", kun mun kroppa reagoi siihen joka kerta samalla tavalla: keho menee jäykäksi, kuin rautakanki, itkettää, oksettaa, en saa henkeä ja sitten se on yhtä paniikki- ja ahdistuskohtausten kierrettä. Sitten herra tulee kotiin, niin kuin ei mitään ja pyörittelee silmiään mun ahdistukselle, vaikka tietää sen itse aiheuttaneensa aikaisemmilla teoillaan.

Mun mielestä se ei välitä musta. Sen mielestä mä en välitä siitä. Kummatkin lienee ihan yhtälailla väärässä ja oikeassa.

"Tuntuu varmaan tosi kurjalta", toteaa terapeutti.
Mä en enää jaksa sanoa enää mitään.

Korsi, joka katkaisi tällä kertaa kamelin selän lienee se, että koska mies ei halunnut lähteä lauantaina kanssani ystäväni koti-bileisiin, päädyin lauantaiksi töihin, vaikka tiesin, ettei se ole hyvä idea, koska mun jaksaminen nyt on mitä on. (Raha on merkillinen motivaattori.) Olin pyytänyt, että mies kävisi päivällä kaupassa, kun sillä kerran oli kolmas vapaapäivä putkeen. No ei ollut käynyt ei ja miksi olisikaan? "Siivonnut" se kyllä taas oli ja mä olin niin rättipoikki, että sain taas sellasen hysteriakohtauksen, ettei toista.

En tiedä miten se sen tekee, mutta jotenkin kaikki kääntyy aina nurinniskoin. Hän on herra täydellinen ja vika on vain ja ainoastaan mussa. (Tottakai mussakin ON vikaa, en mä sitä kiellä, mutta ei kaikki voi mitenkään olla vaan mun syytä, eihän..?) Yksi iso vika mussa kuitenkin on. En osaa olla pitkävihainen. Miehen ei tarvitse pyytää edes anteeksi. Riittää, että se halaa, kun oon ensin huutanu sille pää punasena ja itkenyt hysteerisesti vartin verran. Sitten leikitään, että kaikki on hyvin seuraavaan myrskyyn asti.

Ja ei, en voi jättää sitä, koska rakastan häntä. Välillä vaan on vähän vaikeeta, niin tarttee pikkasen kiukutella.


Kiitos ja anteeksi.

Liituraita lienee päivän sana

Siis apua, mulla ei ole yhtään vaatteita! Eipä. Nappasin kaapista kolme eri vaatekappaletta ja onnistuin luomaan kolme tyyliltään samankaltaista, mutta silti erilaista vaatekokonaisuutta. Viimeisimmässä kehtasin mennä eilen jopa töihin.


"Mitäs sulla on viikonloppusuunnitelmissa? Ai niin, töitä!"

Kyllä, luitte oikein. Meikäläinen on tehnyt taas vaihteeksi ylitöitä. Ei varmaan kannattaisi, kun muutenkin tyrkytetään saikkua, mutta silloin pitää takoa, kun rauta on kuumaa! Sitä paitsi töitä on jäljellä enää kuukausi, joten jaksaa, jaksaa!

Tää viikko on ollu kyllä ihan hirvee! Ensin tiistaina turhanpäiväinen lääkärikäynti, sitten mies aiheutti mulle huolta, paniikkikohtauksia ja unettoman yön nukahtamalla ke-to yönä kaverinsa sohvalle, koira sairasteli ja oksenteli to-pe yön ja vähän aamustakin, pe mulla oli töitten jälkeen vielä terapiaa ja eilen tosiaan vielä töitä. Oon vähän rättipoikki. Vapaa-aikaa ei tällä viikolla ole siis juurikaan ollut, mutta sen verran kuitenkin, että ehdittiin eilen pelata miehen kanssa vähän Zombies!!! lautapeliä. Voitin, vaikka lähinnä vaan juoksin zombeja karkuun ympäri pelilautaa, vaikka niitä olis vissiin pitäny ampua. Illalliseksi nautin kanaa, riisiä ja Professori Uuno D.G. Turhapuroa, jonka jälkeen tuntuikin sopivalta painella pehkuihin.



Tänään oonki sit vaan ollunna ja syöny sipsejä, löhönny sohvalla ja katellu netistä ja nauhalta ohjelmia, joita en oo viikolla ennättänyt katsomaan. Huomenna pitäis sitten taas alottaa koko rumba alusta...

tiistai 24. syyskuuta 2013

Sama pää kesät talvet - lääkkeillä, tai ilman

Taas yksi psykiatrilla käynti takana. Turhauttavaa ja hyödytöntä. Tekisi mieli pyytää lääkärin vaihtoa, mutta on paljon helpompaa surkutella itsekseen, kuin aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Tiedän, minulla on ongelm(i)a.

Yritin selittää psykiatrille dissosiaatiokohtauksiani, (tai mitä ikinä ovatkaan,) mutta hän kuittasi ne vain toteamalla työni olevan hyvin mekaanista. Just. 

Lääkkeiden vaihdosta ei ollut puhettakaan. Ei vaikka totesin jo kolmatta kertaa, ettei ketipinorista ole mitään iloa. "Siitähän sä mainitsit viimeksikin?" No niinpä taisin mainita! Mitä jos tehtäisiin asialle jotain? No ei sitten. Ketipinorin vaihtamisen sijaan sain lisää Tenoxia, vaikka sitä ei pakkausselosteen mukaan tulisi ottaa neljää viikkoa kauempaa, mutta hei, enhän mä ole lääkäri, joten miten mä olen mitään sanomaan. Essitalopraamin vaikutuksista ei edes keskusteltu. Toisaalta se auttaa toki pitämään paniikkohtaukset poissa ja vähentää sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta masennuslääkkeenä se ei kyllä toimi alkuunkaan.

BDI-testi näytti tänään 37pistettä. "Sehän on noussut! On se kyllä aika korkea pistemäärä!" Mulle se ei jotenkin tullut yhtä suurena yllätyksenä. Joko voitaisiin keskustella siitä sopivan lääkkeen etsimisisestä? Jaa ei? Eihän se toki ole yhtään niin tärkeää, kuin varmistella äskeisen testini vastauksia. "Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia?" No enkö mä just täyttänyt siihen lappuun, että on!? Jumaleissön.

Sairaslomaa yritettiin kyllä taas tyrkyttää. Sehän se onkin ratkaisu kaikkeen. Seuraava tapaaminen olisi marraskuussa, josko neljäs kerta toden sanoisi?

Olen jatkuvasti ärtynyt, varautunut, säikky, väsynyt, eikä mikään huvita. Suun avaaminenkin on niin vaivalloista ja energiaa vievää, etten jaksanut vängätä tohtorille vastaan, saati jutella kavereiden kanssa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi ja täysin epäonnistuneeksi, mutta se ei kai tullut kenellekään yllätyksenä.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Koulukuvauksen yleisimmät ilmeet



Sunnuntain kunniaksi pientä ja leppoista "erikoispostausta". Töissä tulee usein miettineeksi omia päiväkoti- ja koulukuvaus kertoja. Sitä, kuinka ärsyttävästi kuvaajat pakottivat hymyilemään, tai tekemään tyhmiä ilmeitä käskemällä sanomaan jotain älytöntä, kuten "juusto", tai "muikku". Räpsääppä kuva sitten siinä viimeisen kirjaimen kohdalla, niin saat kivan töröhuulikuvan.

Nykyään tyttöjen ja miksei vähän vanhempien naistenkin vakkari-ilmeisiin voisi lukea "duck-facen", kuvaajien lemppari ilmeisiin taas tuntuu kuuluvan sammakkohymy. Voisin melkein lyödä vetoa, että suurimmalta osalta kansasta löytyy koulukuva arkistoistaan ainakin yksi sellaisella hymyllä varustettu kuva.


"Sammakkohymy"

Varsinkin päiväkotiväkeä saattaa kuvaaminen vähän hirvittääkin. Muistelisin, että siskoani ei ainakaan kuvattavaksi joutuminen aina oikein hotsittanut. Lastahan ei saa väkipakollakaan hymyilemään, jos lasta ei millään hymyilytä. Itkemään saaminen sen sijaan sujuu kuin itsestään.

"Murjottava Myrtti", eli "Myrtsi"

Olen vakaasti sitä mieltä, että mikäli vanhempien lasten ja nuorten kohdalla kuvattavan annettaisiin luoda se hymy ihan itsestään, se voisi jopa muistuttaa jotakin luonnollisen hymyn kaltaista.




Minun enemmän, tai vähemmän ihastuttavia koulukuviani pääsee kurkkaamaan täältä.

ps. Mielensä pahoittajille tiedoksi, että vaikka vähän kyseenalaistankin joidenkin kohtaamieni koulukuvaajien metodeja, arvostan heitä ja tiedän, ettei heidän työnsä ole aina helppoa. Leppoisaa illan jatkoa!

torstai 19. syyskuuta 2013

Stressiä ja traumoja

Sain terapeutin kanssa sovittua terapia-ajat niin, että käyn siellä työjaksoni ajan vain kerran viikossa. Kävipä vielä niin kivasti, että aika löytyi perjantailta heti töiden jälkeen, niin että parhaimmassa tapauksessa minun täytyy vain tulla perjantaisin töihin 15min aikaisemmin ja jättää ruokatunti väliin.

Viime terapiakerralla aloitettiin täyttämään lomaketta, jossa kartoitetaan aikaisempia traumoja. Vaikein kysymys tähän mennessä lienee sellainen, jossa kysyttiin jotakin onnistumisista ja taidoista.  (esim koulussa, harrastuksissa yms.) Mitä siihen nyt sitten pitäisi vastata, kun omasta mielestään ei ole hyvä missään ja aina pitäisi olla parempi, mutta  muut väittävät minun osaavan sitä sun tätä.

Sainpa myös selityksen merkillisille kohtauksilleni. Siis niille, joissa "filmi menee poikki" ja henkinen olemassaoloni kytkeytyy pois päältä, vaikka fyysisin puolin tuntuisinkin olevan yhä läsnä. En tunne, näe, enkä kuule mitään, vaikka kuinka puhuteltaisiin nimellä ja tökittäisiin olkapäälle. Asiaa ei tosin selittänyt terapeutti, vaan arveli ystävä. Minä ilmeisesti dissosioin. Mietin myös sellaista vaihtoehtoa, että saatan kärsiä pitkittyneestä traumaperäisestä stressihäiriöstä, joka selittäisi hyvin montakin seikkaa, eikä olisi lainkaan kaukaa haettua. Ensi viikolla olisi käynti myös psykiatrin juttusilla. Mikäli se ei ole heti ensimmäisenä tyrkyttämässä sairaslomaa, voisin sille yrittää selittää kohtauksiani ja muita oireiluja. Hyvällä tuurilla sitä kiinnostaa tällä kertaa enemmän minun hyvinvointini, kuin se mitä M tekee työkseen.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Päivä kolumnistina

Tänään on ollut elämässäni sillä tapaa merkittävä päivä, että koen kerrankin saavuttaneeni jotakin. Nimittäin yhden unelmistani. Olen aina haaveillut siitä, että tekstejäni julkaistaisiin muodossa, tai toisessa ja tänään se on vihdoinkin tapahtunut. Pienesti ja vaatimattomasti Metro-lehdessä, mutta silti.

Toki mulla on taas tästäkin sellanen olo, että voisi olla parempi, mutta toisaalta kylläkin...




Ps. Tämä tarina on tosi.



sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Risteily Ruotsiin

Ensimmäinen työviikko ja Ruotsin risteily takana. Olen suoraan sanottuna ihan poikki. Olin poikki jo perjantaina töistä päästyäni, eikä laivan buffa ainakaan auttanut asiaa. Vatsa siitä kyllä tuli täyteen ja silti oli ihan pakko ahdata vielä kasa herkkuja! Menen usein nukkumaan ennen aurinkoa, mutta nyt sain napattua jopa pari kuvaa auringonlaskusta, joskin ikkunan läpi, sillä en taaskaan ennättänyt kannelle asti kuvaamaan. Himputti.


Miehen käsitys reissusta oli pikkanen erilainen, kuin todellisuus. "Mamma lähtee kreisibailaan ja iskee ruotsalaisia homoja!" Se tokaisi koirulille lähtöä edellisenä iltana. Toki. Oikeasti juotiin alkoholittomia drinksuja, käytiin suht ajoissa nukkumaan ja käytiin Ruotsin puolella museossa.


Olen käynyt Ruotsissa viimeksi, kun reissun kohokohta oli laivan pallomeri, joten mulla ei ole siitä maasta mitään muistikuvia. Eihän se nyt sinällään poikkea juurikaan Suomesta, enkä nyt muutenkaan sillä tavalla välitä matkustelusta, tai turistinähtävyyksistä. Olen nähnyt niin vähän Suomestakin, tai edes pääkaupunkiseudusta, että voin yhtä hyvin leikkiä turistia vaikka omassa kotikaupungissani.



Se mitä Suomesta ei kuitenkaan löydy on Cult Designin vaaleanpunainen tiskiainepullo ja Hallwylin museo. (Klikkaamalla museon sivuille.) Palatsi oli lattiasta kattoon ihan mieletön. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Kuulostaa ehkä ihan höhlältä, mutta asuisin ihan mielelläni sellaisessa talossa. Sisustus, lattiat, seinät, takat, katot, kattokruunut, KAIKKI! Olin suoraan sanottuna rakastunut ja olisin voinut jäädä sinne ikuisuuksiksi. Mikäli olisin rikasrikasrikas, voisin ihan hyvin sisustaa asuntoni samaan tapaan. Tosin nykyajan härvelit voisivat näyttää kaiken sen koreuden keskellä aika merkillisiltä.


Museon ja shoppailun lisäksi on tietenkin syöty, syöty ja syöty niin, että lauantain aamupalan jälkeen en pystynyt syömään moneen, moneen tuntiin murustakaan.

Ensimmäinen yö laivalla meni nukkuessa, mutta viime yön unet jäivät sen verran vähäisiksi, että otin kotiin tullessa parin tunnin päikkärit, kävin suihkussa pesemässä reissun pölyt ja nyt voisin käpertyä takaisin peiton alle karvaisen mussupussun viekkuun. Reissu oli väsymyksestä huolimatta mahtava, seura oli loistavaa ja ystäväni niin ihana, että auttoi kantamusteni kanssa ja huolehti jatkuvasti voinnistani, vaikka on itse raskaana. Siitä huolimatta Banana Boat Songin alkaessa soimaan tämän aamun aamiaista lopetellessa, tuntui hyvältä huomata olevansa pian kotona.

Ensi viikonloppuna en taatusti poistu kotoa, enkä tee YHTÄÄN mitään!
























maanantai 9. syyskuuta 2013

Minä selvisin! A.k.a eka työpäivä

Jotain mussutusta ekasta työpäivästä...




..ja joo toi hellyyden- ja läheisyydenkipeä koira auttaa hirmusti ton vatsakivun kans.

Ps. Kyttäilen teidän mielipiteitä ja teen postauksia usein niidenkin mukaan, joten noita "Tätä lisää!" "Tylsä" yms. toimintoja saa tosiaan klikkailla ja postaustoiveitakin esittää!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Kuukauden asu ja muita sairaskertomuksia

Tänään starttasi sairasloman viimeinen päivä. Neljä viikkoa hurahti yllättävän nopeasti, vaikka tekemistä olikin melko vähän. Miten sitten olen nukkumisen lisäksi saanut aikani kulumaan? Tässä pieni kooste siitä.

Suurimman osan kuukaudesta olen hillunut verkkareissa ja bandeau-topissa, koska haava on tarvinnut parantuakseen paljon ilmakylpyjä. Tai no jos ihan totta puhutaan, oikeasti olen suurimman osan ajasta hillunut melkeinpä alasti, koska mulla on ollut niin h****tin kuuma ja hikoillut kuin sika 24/7! Johtuu kuulemma hormooneista, jotka on leikkauksen jäljiltä ihan sekasin.



Sairasloman alussa napsin hirmusti särkylääkkeitä ja jouduin päivittäin piikitettäväksi.


Alussa en voinut kuin maata paikoillani, joten katselin kamalasti leffoja. (Tarzanin kahdesti, koska se on niin hyvä!)


Yritin tappaa aikaa myös katsomalla Housea, mutta ne loppuivat kesken.


Sitten yritin lukea kirjoja, mutta ainoa, jonka oikeasti sain luettua oli Härkösen kolumnikokoelma. Sen minä ahmin kokonaisena siltä istumalta.


Innostuin myös maalaamaan, mutta kuten tavallista innostus loppui lyhyeen ja taulu on odotellut viimeistelyä noin viikon verran. Pitää varmaan siivota se kohta jonnekin kaapin perälle odottamaan motivaatiota.


Muuten olenkin sitten lähinnä syönyt suklaata, syönyt suklaata ja syönyt suklaata... ja vakuuttunut siitä, ettei nää lopu ikinä!


Mitenkäs muut ovat sairaslomalla ollessaan saaneet aikaa tapettua?

lauantai 7. syyskuuta 2013

Zombi, zombimpi, zombein, minä

Minulla on ongelma. Vuorokaudessani on ihan liian vähän tunteja. Mainitsin aikaisemmin, että olen yrittänyt korjata unirytmiäni. Aikaisin herääminen onnistuu kyllä, mutta vain siinä tapauksessa, että olen saanut nukkua 12 tuntia. Toki saan itseni sängystä ylös väkipakolla 8:n tunnin unillakin, mutta sitten olen koko päivän ihan tööt, enkä pysty keskittymään mihinkään.

Ei minua muuten haittaisi nukkua puolta vuorokaudesta, mutta kun aika panee vastaan. Bussi töihin lähtee klo: 6.55, joten minun on ehdottamasti herättävä viimeistään kuudelta. Kotona olen aikaisintaan viiden pintaan, mikäli käyn kaupassa, kello tulee jo lähemmäs kuutta. Näin ollen minulla olisi noin tunti aikaa lenkittää koira, syödä, käydä suihkussa ja lenkittää ja ruokkia koira ennen kuin pitäisi mennä nukkumaan, jotta jaksaisin herätä aamulla ajoissa. Toki mulla on sitten vielä siihen päälle kaks kertaa viikossa terapiaa, toinen aika vasta 18.30, jolloin olen kivasti kotona vasta ysin pintaan.

Harmi, ettei ihminen voi nukkua varastoon. Muuten nukkuisin kaikki viikonloput ja olisin viikolla pirteä. Se olisi kätevää. Todellisuudessa tulen nukkumaan kaikki viikonloput, olematta yhtään sen pirteämpi. Repikää siitä huumoria.

Enitenhän mua tässä huolestuttaa se, että musta tulee keskittymiskyvytön zombi, eikä sellasena voi tehdä töitä, koska silloin sattuu turhan helposti virheitä. Sitten soimaan itseäni kaikista pikku virheistä, mutten pysty antamaan periksikään, koska eihän sitä vo jäädä saikulle vaan siksi, että vähän väsyttää. Sisulla se nyt vaan on kyettävä saatana. Himputti, kun en juo edes kahvia, tai energiajuomia. Saisko piristystä jostain purkista? 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kultainen lemmikkini

Saan usein kommenttia, että koirulista haluttaisiin kuulla enemmän. Niinpä siis lukijoiden toiveesta täysin nelijalkaiselle ystävälleni omistettu postaus, olkaa hyvät!


Jasu

"Se on sen sortin koira, että se tarvitsee lakkaamatta hellyyttä ja rakkautta."

Jasu, tuttavallisesti myös Jaska, Jasuttaja ja Zazu on reilu puolitoistavuotias kultainennoutaja. Kuten kuvasta näkyy, se on melko aamu-uninen ja kömpii mieluumin sängyn alle piiloon, kuin lähtee aamulenkille liian aikaisin. Mainittakoot, että kuvanotto hetkellä kello näytti 10:51.


Jasun lemppariharrastuksiin heti syömisen jälkeen kuuluu parvekkeella oleilu ja akkunasta ulos tuijottaminen. Siellä se saattaa välillä oleilla koko päivän, niin, että unohdan kokonaan, että minulla ylipäätään on koira.



Jasun lempparilelu on ehdottomasti papan tuoma pesukarhu. Sillä pitää leikkiä joka päivä, retuuttaa huoneesta toiseen ja muistaa napata se mukaan nukkumaan mentäessä. Mikäli se unohtuu, tulee itku ja poru. Jasu toimitti pesukarhulle korvien typistyksen, mutta muuten se on ainoa ehjä pehmoeläin, joka koiralta löytyy. Muut se on huoletta teurastanut.



Jasun harrastuksiin kuuluu myös jokapäiväinen pikajuoksuharjoittelu, josta näytteitä alla.


ps. Normisti Jasun elämää voi seurata täältä. (Lupaamme päivittää sitä tässä lähiaikoina.)

Päiväkotikiusaaminen on lasten arkipäivää

Olen monesti ennenkin käsitellyt kiusaamista, mutta nyt alkaa keittää yli! Aloitin aamuni keskustelemalla alle 4-vuotiaan päiväkotikiusaamisesta. Kiusaaminen oli alkanut jo alle kolmevuotiaiden ryhmässä. Se ei ole sellainen keskustelu jolla haluaisi aloittaa päivänsä. Itseasiassa se on keskustelu, jota ei haluaisi joutua koskaan edes käymään. Miten maailmasta onkaan tullut näin karu. Miten yhä pienemmistä lapsista tulee niin julmia? Ja mikä oleellisinta, miksei asialle tehdä mitään?

- Seurataan, sanovat hoitajat. Yleensä se tarkoittaa sitä, ettei asialle tehdä yhtikäs mitään.  Ei seuraaminen mitään auta, täytyy toimia! - Ei voi koko ajan jotain kieltää, hoitajat puolustelevat. Miten niin ei voi!? Tietenkin voi ja täytyy! On erittäin epäjohdonmukaista ensin kieltää ja sitten sallia jotakin, eikä kiusaamista pitäisi sallia missään tapauksessa. Ikinä.

Silloin, kun minä olin kouluikäinen kiusaamiseen puututtiin heti. Koko luokalle pidettiin puhuttelu siitä, kuinka kiusaaminen on väärin ja kuinka tärkeää on kertoa heti jollekin aikuiselle, mikäli toista kiusataan. Asiasta keskusteltiin sekä kiusaajan, että kiusatun vanhempien kanssa. Asiat selvitettiin samantien, eikä odotettu kiusaamisen pahenevan.

-Voitko äiti puhua aikuisille, ettei mua enää kiusattaisi, on lause, jota ei pitäisi tuon ikäisten lasten suusta kuulua. Joidenkin lasten suusta se ei kuulu, vaikka pitäisi. Lapsi ei uskalla kertoa kenellekään kiusaamisesta ja saattaa syrjäytyä vain siksi, ettei kiusaamiseen voida puuttua, koska sitä ei tiedosteta. Se voi vaikuttaa pitkälle loppuelämään. Onkin siis erittäin tärkeää, että lapsi kykenee ja uskaltaa kertoa, jos häntä kiusataan, siitä huolimatta, että kiusaaja uhkailisi, että kertomisesta seuraa vain jotain vielä pahempaa. On aikuisten tehtävä huolehtia siitä, ettei niin käy.

Jotkut vanhemmat ovat joutuneet vaihtamaan lapsensa päiväkotia, koska kiusaamista ei ole saatu loppumaan. Ei ole oikein, että kiusattu joutuu vaihtamaan paikasta toiseen sen takia, ettei asioihin osata puuttua. Jos jonkun täytyy vaihtaa ryhmää, tai päiväkotia niin kiusaajan, mutta ei sekään poista ongelmaa, ainoastaan siirtää sitä. Kiusaaja jatkaa kiusaamista varmasti myös uudessa paikassa. Vanhempien tehtävä on suojella lastaan. Mikäli henkilökunta sulkee silmänsä kiusaamiselta, tai ei muuten puutu asiaan syystä, tai toisesta, ei vanhemman kannata jäädä tuskastelemaan asiaa, vaan ottaa yhteyttä päiväkodin johtoon. Mikäli sielläkään ei suhtauduta asiaan vakavasti on otettava yhteyttä yhä ylempään tahoon, kunnes joku vihdoin tekee asialle jotakin.

On aivan käsittämätöntä, miten ammattitaitoinen henkilökunta ei pysty puuttumaan alle viisivuotiaiden kiusaamiseen ja käyttäytymiseen. Tietenkin lapsia on paljon, hoitajia liian vähän ja pienet nahistelut kuuluvat normaaliin kanssakäymiseen, mutta jos kiusaaminen jatkuu pidempään ja lapsi on jatkuvasti mustelmilla ja pelkää päiväkotiin menoa, on annettu kiusaamisen mennä jo ihan liian pitkälle ja viimeistään siinä vaiheessa asialle on pakko tehdä jotakin! Lapsille on opetettava käytöstapoja. On surullista, että joissakin tapauksissa käyttäytymissääntöjen opettaminen ja lasten kasvattaminen jää päiväkodin ja koulun vastuulle. Viimeistään koulun jälkeen siihen puuttuvat poliisi ja muut viranomaiset. Se on surullista, mutta ikävä tosiasia.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

"Julkkis"-BB

Kai munkin on pakko, koska muutkin. Eilen siis alkoi kauan odotettu Julkkis-BB. Niin... Mietin ihan samaa, kuin tekin. Missä ne julkkikset on?

Frederik asteli taloon ensimmäisenä. Jotain tällaista olin odottanutkin. Hiukan tylsähköä, mutta ainakin kansa tietää tyypin. Ehkä tässä ohjelmassa on sittenkin jotain itua. Seuraavana taloon astelee Johanna. Niin kuka? Sairaanhoitaja ja Miss XL. Ei sano mitään. Kolmantena on vuorossa taikuri Jori. Niin siis kuka sä oot? Olisivat valinneet mieluumin taikuri Luttisen, tai taikuri Simon! Sen nyt aivan varmasti tuntee kaikki!  Neljäs asukas on Claudia Eve. Tosi-tv tähti Iholla-sarjasta. Just. Uskoni tähän formaattiin alkaa huveta, kuin hiekka tiimalasissa. Vielä ei kuitenkaan olla edes puolessa välissä, joten toivoa on...

Viides asukas Marianne, on tullut tunnetuksi äitinsä ostamista silikoneista. Siis miten joku voi olla julkkis sen takia, että äiti on ostanu sille tissit!?  Alan ymmärtää, miksi maikkari kauppaa sivuillaan nimenomaan BB:n oheistuotteina "MÄ OON IHAN NEVA HÖÖRD SUSTA!" -paitoja. Missä ovat Johanna Tukiainen ja Matti Nykänen? Nykänen löytyy pian yleisöstä, kun hänen kaverinsa, toimittaja Kai astelee taloon. Matti ihmettelee, miksei häntä ole kutsuttu ja niin ihmettelevät kaikki muutkin. Siis mitä helvettiä täällä tapahtuu!? Nytkö sitä ollaan julkkiksia vaan, koska satutaan tuntemaan joku julkkis? Sama meno jatkuu, kun seitsemänneksi asukkaaksi osoittautuu Ristomatti Ratian vaimo. Arvatkaa mikä näitä yhdistää? Nää on kaikki tuttuja seiskasta! Ei tää oo Julkkis-BB, tää on Seiska-BB!

Tietenkin BB-taloon tarvitaan vähintään yksi seksuaalivähemmistöön kuuluva asukas. Virkaa toimittaa tänä vuonna Aleks, joka sattuu olemaan Mr. Gay Finland. VAU! En tiennytkään, että pelkkä homous voi tehdä ihmisestä julkkiksen. Ei toki sillä, että se olisi hänen vikansa.

Joko kohta tulisi joku julkkis? Näyttelijä! JEE! Ei kun hetkinen... kyseessä onkin vain salkkareista tuttu Susanna. Miksi mä katsonkaan tätä ohjelmaa? Voisko nyt tulla ees yks kunnon julkkis, pliis!? Ja kuka onkaan kymmenes kilpailijamme? Teppo, Mr. Finland. Tuttu myös Hunkseista. Ei sitten. Oliko tää joku kauneuskilpailu? Ilmeisesti, sillä toiseksi viimeinen asukas on 2011 vuoden miss Suomi, Sara. Toivoni on menetetty. Eipähän tarvitse haaskata aikaansa seuraamalla tätäkään ohjelmaa.

Hei, hetkinen! Yksi asukas puuttuu vielä. Salee joku tosi turha ja tuntematon. EI HELVETTI! Andy McCoy. Nyt ollaan asian ytimessä. Jotain tällasta mä olin tältä ohjelma odottanutkin. Siis ns. oikeita julkkiksia. Onkohan se yksin tarpeeksi hyvä syy jäädä seuraamaan ohjelmaa? Siis mikäli sen sammalluksesta nyt saa ylipäätään mitään selvää.

BB on kyllä siitä hieno formaatti, että kukaan ei niin typerää ohjelmaa viitsi edes katsoa ja silti pelkästään eilisellä lähetyksellä oli n. 900 000 katsojaa.

Terapiaa pitkästä aikaa...

Tänään oli terapia. Piti taas miettiä maailman hankalinta kysymystä: mistä mä haluan puhua? En minä tiedä. Kuuluuko terapian olla näin hankalaa? Kun olen purkanut kaikki mieltä vaivaavat asiat ja ajatukset ensin tänne ja jauhanut niitä aikani kaverien kanssa, ei sanottavaa juuri jää. Ehken tarvitsekaan terapiaa, vaan lisää ystäviä? Tai sitten käyn terapiassa juuri siksi, ettei minun tarvitsisi rasittaa ystäviäni näillä asioilla? En tiedä.

- Oletko miettinyt mistä haluaisit erityisesti puhua? Ei, en ole. Sen sijaan vääntelehdin levottomasti paikoillani ja virnuilen typerästi. Piäiskö puhua syövästä, vaikkei sitä enää ole? Tai kenties jostain muusta yhtä turhasta olleesta ja menneestä asiasta.

Terapeutti kysyy saamastani tuesta. Kerron, että kavereilta on kyllä saatu tukea, mutta isä on sellaisa sorttia, että keuhkokuumeessa ei saa yskiä, ettei naapurit hermostu ja syöpäleikkauksesta toipuessa ei saa itkeä, ettei vatsa repeä. Se siitä sympatiasta.

Sitten me puhuttiin mun voinnista ja luulotautisuudesta. Muistkatkoista ja yskästä. - Kauanko sulla on ollut se? Mä yritin muistaa. Niin kauanko? Muistan, että se alkoi kun mulla oli keuhkokuume. Mummi kärsi siihen aikaan syövästä ja mua harmitti kun en päässyt käymään sen luona, mutta milloin se oli? Mikä vuosi? Ei aavistustakaan. Mulla ei ole enää mitään ajantajua.

Sovitaan seuraava aika ensiviikon keskiviikoksi kello... Mitä? Oliko se puoli seitsemältä, vai 17.30? Vai ehkä sittenkin 19.30? Ei kai niin myöhään? Hemmetti.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Päivämeikki

Aloitin tänään harjoittelemaan aikaisin heräämistä, notta jaksan ensi viikolla mennä töihin. Kuudelta herääminen oli vaikeampaa, kuin olin kuvitellut - varsinkin, kun olin varmistanut nukahtamiseni nappaamalla ketipinoria ja tenoxia. Musta tuntuu, ettei ne oikein sovi yhteen. Plussaa siitä, etten kertaakaan herännyt yön aikana, miinusta siitä, että päässä on koko päivän pyörinyt, kuin karusellissa. Huimaa, väsyttää, oksettaa. Nyt jumalauta!

Bussissa torkkuen matkustin entisille kotinurkille Espooseen Lehtimäen Omniaan, jossa Nano Nano loihti mulle asiakastyönään päivämeikin. Mulla on itellä hyvin usein meikatessa periaate, että liikaa on parempi, kuin liian vähän, eikä tuo serkkukaan varsinaisesti mistään luonnollisesta nudemeikistä yleensä ole tunnettu. Meikin pitää näkyä, eihän siitä muuten mitään iloa ole. Mikäli haluaa meikin, joka ei näytä meikiltä, niin sitten kantsii ehkä olla kokonaan meikkaamatta. Capish? Nyt pyrittin kuitenkin noudattamaan ohjeita ja pysyttelelemään mahdollisimman kevyessä meikissä. Ei kyllä menny taas ihan niin kun Strömsössä, kun varttia ennen ajan loppumista hutastiin ripsaria pitkin silmää ja luomia. Tuli siinä sivussa sitten loihdittua sellanen pikanen aamuyön meikki. Hups!

Tykästyin kyllä lopputulokseen sen verran, että voisin tämän meikin melkein kopioida arkimeikikseni. Sillä erolla tosin, että ripsaria pitää olla runsaasti ja meikkivoiteen on oltava peittävämpää, sillä ärsyynnyn yleensä jokaiseen näppylään, joka paistaa meikin läpi. (Noille mun huulille täytyy kyllä kans tehdä jotain. Nehän on kuivemmat, kuin korppujauho.)


Ps. Lakkasin asusteisiin sopivat kynnet.





maanantai 2. syyskuuta 2013

Kuinka luoda täydellinen blogi

Edellinen postaukseni jakoi mielipiteitä. ((Edellisen postauksen tulokset tätä postausta kirjoittaessa: Tätä lisää! (3Tylsä (5Samaistuin (3Ei näin! (2))) Osa halusi lisää, osaa ei voinut vähempää kiinnostaa ja loput veti herneen nokkaan. Perus, sillä kaikkiahan ei voi mitenkään miellyttää.

Tämä kuitenkin inspiroi miettimään seuraavia asioita: minkälainen on hyvä postaus? Entä minkälainen on ylipäätään hyvä blogi? Enemmistö on yleensä oikeassa, niinpä kokosin yhteen enemmistön ihannoimat asiat blogeissa. Tilastot perustuvat Demin blogikuningattarien absoluuttiseen totuuteen. (Vaikka tässä postauksessa piileneekin jokin totuuden siemen, huomauttaisin, että mikäli jollakin menee sarkasmista ja harvinaisen huonosta ja kuivasta huumorista heinähanko perseeseen, kannattaa skipata tämä postaus suosiolla NYT.)

Tässä ohjeet, joita noudattamalla pitäisi saada blogilleen ainakin miljoona lukijaa!

BLOGIN NIMI

Tässä kohtaa on helppo mokata heti alkuunsa. Kirjoittamattomassa laissa käskettiin ennen laittamaan blogin nimeen joku sanoista life, fashion, day, dream, tai oma nimi, parhaimmassa tapauksessa toki yhdisteltynä tyyliin My Fashion Life. Nyt nämä sanat ovat massabloggaajien omaisuutta, eikä niitä kannata edes harkita oman bloginsa nimeä valitessa. Mikäli kuitenkin päädyit nimeämään blogisi näillä sanoilla, älä ihmettele, jos porukka kieltäytyy edes avaamasta linkkiä blogiisi. Mitä omaperäisemmän nimen keksit, sen parempi.

ULKOASU

Ulkoasun on oltava VAALEA, eli mieluiten koko valkoinen mustilla teksteillä. Mitä yksinkertaisemman ulkoasun olet onnistunut luomaan, sen parempi! Missään tapauksessa ei kannata erota massasta. Sivupalkista on parasta poistaa kaikki turha härpäke, eli toisin sanoen kaikki. Poista samantien koko sivupalkki ja lisää lukijapalkki postausten alle.

Mikäli kuitenkin haluat olla kapinallinen, räjäytä sateenkaari ja käytä kaikkia maailman värejä, lisää blogiisi tähtiä paskova kursori, vilkkuva taustakuva ja niin suuret ja värikkäät fontit, että sokeampikin saa epileptisen kohtauksen. Ihmettele sitten miksi kaikki karttavat blogiasi, kuin ruttoa. Mikäli kuitenkin haluat ehostaa blogiasi katseen kestävillä efekteillä, vieraile esim. täällä.

BANNERI

Mikäli päädyit kokovalkoiseen ulkoasuun, älä vaan ala suunnittelemaan hienoa banneria. Valitse sen sijaan mahdollisimman yksinkertainen fontti ja kirjoita sillä blogisi nimi. Muista keskittää. Tadaa, olet valmis ja kaikki muut massavalkoisen ulkoasun omistajat kahdehtivat banneriasi kilvan.

Mikäli kuitenkin haluat banneristasi hiukan omaperäisemmän lisää siihen oma lärvisi! Mieluiten monta kertaa. Toimii taatusti aina.


TEEMA

Blogilla on tietenkin hyvä olla myös teema. Tässä muutama esimerkki:

Muoti: Kuvaa jokainen päivän asusi, vaikka pukeutuisit joka päivä ihan perus farkkuihin ja t-paitaan. Muista kuvata jokainen ostoksesi ja tee komeita kollaaseja kaikista ihanista rytkyistä jotka haluaisit, muttet todennäköisesti tule ikinä ostamaan.

Ruoka: Kuvaa ja selosta jokainen ruoka-annoksesi aamukahvista grilliltä haettuihin makkaraperunoihin. Jaa reseptejä sämpyläpussin kyljestä ja kerro mahtavia ruokavinkkejä. "Tomusokeri pelastaa kaiken!"

Terveys ja liikunta: Kuuminta huutoa ovat kaiken maailman laihdutus ja kunnonkohtus blogit. Muista kuvata jokainen syöty banaani ja merkitä ylös jok'ikinen lenkkeilemäsi metri ja painosta pudonnut gramma. Mikäli unohdit kuvata banaanisi, ei se haittaa. Kuvaa kuoret, näkevätpähän, että olet oikeasti syönyt sen.

Lifestyle: Helpoin valinta, koska nyt on lupa kirjoittaa ihan mistä vaan. Vaikka siitä, että kävit Pirjon kanssa koulun jälkeen mäkkärissä jäätelöllä. Älä unohda kuvia!

Valokuvaus: Jes! Nyt ei tarvitse kirjoittaa sanaakaan. Sen sijaan kuvia saa laittaa niin paljon, kuin sielu sietää! Kaikki haluaa ehdottamasti nähdä teidän pihan jokaikisen rikkaruohon kaikista eri kulmista. Lemmikkien kuvaaminen on myös suositeltavaa.

SISÄLTÖ

Jokaisessa postauksessa täytyy tietenkin olla kuvia, muuten ketään ei kiinnosta. Kuka nyt jaksaisi lukea seikkaperäistä kertomusta vuosisadan bileistä, kun on niin paljon helpompaa skrollata läpi kasa lähes identtisiä kuvia. Kuvat täytyy kuvata ehdottomasti järkkärillä. Ei ole mitään merkitystä, vaikka saisit huomattavasti parempilaatuisia kuvia perus pokkarillasi, kuin naapurin lissu peilin kautta järkkärillään. Ei järkkäriä, ei hyviä kuvia. Sorry!

Muista myös, että kuvien koko on aina tärkeämpää, kuin niiden sisältö. Kuvien on oltava ISOJA. Lisäksi niiden on oltava saman levyisiä, olivat ne miten päin tahansa. On siis parempi, ettet näe pystysuunnassa olevaa kuvaa kerralla, vaan joudut skrollailemaan alemmas nähdäksesi mitä päivän asun alaosaan kuuluu, kuin se, että kuvat olisivat eri levyisiä ja kerralla katsottavissa.

Kahvikuppeja ja linssinsuojia on lupa kuvata, kunhan niitä ei ole postauksessa miljoona. Sen sijaan päivän henkkamaukka rättejä saa ihan mielellään kuvata joka helvetin mahdollisesta kulmasta. Mikäli kuvia ei siitä huolimatta ole riittävästi, aina voi muokata kuvasta peilikuvan, tai mustavalkoversion, eikä kukaan tajua että oot laittanu saman kuvan postaukseesi kahteen kertaan!

Mitä ikinä teetkin, niin älä ikinä riko tekijänoikeuksia kopioimalla kuvia netistä, ellet vähintään muista ilmoittaa kuvan lähdettä. Muuten joudut linnaan ja palat helvetissä. We♥it ei sitten ole mikään lähde.

Tekstiä pitää tietenkin olla kunnon postauksessa myös, muttei liikaa! Sellanen kymmenen riviä kuvien jälkeen on aika ehdoton maksimi. Enempää ei missään tapauksessa kannata laittaa, koska eihän sitä kukaan jaksa lukea, vaikka olis kuinka mielenkiintosta. Ei vaan mitenkään pysty.

Lisää postaukseen youtubesta jokin radiossa soiva hittikappale ja olet valmis.


MAINOSTAMINEN

Nyt kun olet onnistunut luomaan täydellisen blogin, täytyy sitä tietenkin mainostaa asiaan kuuluvin tavoin. Kolme suosituinta tapaa ovat lahjominen, mielistely ja kiristäminen. Helpoin paikka mainostaa lienee Demi.

Lahjominen: "Käy kattoo mun blogi ja liity lukijaksi jos tykkäät! Linkkaa myös oma blogis, niin käyn kattoo!" Luo vastaavia keskusteluja päivittäin. Niin ja niitä linkkejähän on ihan turha käydä katsomassa, tarkoitushan oli mainostaa vain omaa blogia. Lisäksi voit järjestää blogissasi jonkun kivan pikku arvonnan, johon ei tietenkään voi osallistua ennen, kuin on liittynyt lukijaksesi.

Mielistely: Keksi jokin kiva ja yleispätevä kehu, lisää alle blogisi osoite ja viljele kommenttia joka ikiseen vastaantulevaan blogiin tähän tapaan: "Voi kun oot nätti! Kiva blogi :) huomiohuoraus.blogsbot.fi"

Kiristäminen: Luo jokin seuraavan tyyppisistä keskusteluista (tai miksei vaikka samantien kaikki): Lukija lukijasta, kommentti kommentista, kommentti lukijasta, arvostelu lukijasta.

Nyt sinulla pitäisi olla maan mainioin blogi, jolla on ainakin tsiljoona lukijaa. Mikäli näin ei kuitenkaan ole, koskaan ei ole liian myöhäistä harkita sitä toista vaihtoehtoa - josko sittenkin lakkaisi kuuntelemasta muiden mielipiteitä ja tekisi juuri niin itsensä näköisen blogin, kuin mieli tekee.

Ps. Niiden tekijänoikeuksien kanssa olin tosissani.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...