"Älä pillitä"

Lupasin viime yönä itelleni, että lopetan tän paskan kirjottamisen ja palaan myönteisimpiin asioihin. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan, vajaa viisi tuntia unta takana, syvällä siellä jossain.

Minun on häpeäkseni myönnettävä, että olen ajoittain ajatellut itsetuhoisia aatteita, enkä puhu nyt siitä, että kuolisin mieluummin, kuin itse piikittäisin itseäni. Välillä kipujen ollessa sietämättömät, aamulääkkeiden (masennus) jäädessä väliin, nälkäisenä, yksinäisenä, itsensä pelkkänä paskakasana tuntevana taakkana, parvekkeelta hyppääminen alkaa tuntua varsin kiehtovalta ajatukselta.

Olen aikaisemminkin sanonut, että maailmani saattaa välillä romahtaa mitättömästä pikku asiasta. Kynän putoaminen lattialle saattaa olla maailmanloppu ja syy vetää ranteet auki. Pahimpina masennusjaksoina saatan olla varsinainen drama queen, mutta se ei tee itsetuhoisista ajatuksistani sen vähempää tosia, tai vähemmän vakavastiotettavia. En minä huvikseni ja lämpimikseni kaipaa ja ajattele kuolemaa. Välillä janoan sitä niin, etten uskalla olla yksin. Elämällähän saattaisi olla vielä jotain annettavaa. Joo, niin varmaan. Kenties keuhkosyöpä?

Yhtenä tällaisena maailmanlopun hetkenäni soitin iskälle, kun siskolta herui myötätunnon sijaan vain äkäisiä kommentteja. Isä käski olla itkemättä. Ääni oli sellainen, että 15-vuotta sitten olisin ottanut pahasti turpiini. Tässä asunnossa ei ole koskaan saanut itkeä. Löin luurin korvaan ja suunnittelin hyppyä parvekkeelta. Aivan varmasti neljännestä kerroksesta mätkähtäessä kuolisi samantien. Kuolisihan? En ollut 100% varma, joten tyydyin taas vetämään ketipinor överit. Mun annoksilla olis varmaan ollu hyödyllisempää vetää pari ylimääräistä para-tabsia. 

Sain perään vielä viestin etten arvosta siskoni apua. HAISTA PASKA! Mulla on vähän ikävä diapamia. Mulla on myös vähän ikävä sairaalaa. Siellä hoitajat sentään oli aidosti kiinnostuneita mun voinnista ja ne hymyili, eikä kohdelleeet kuin riippakiveä, jolle on pakko tarjota välillä hampaat irvessä vähän jogurttia ihan vaan, että pysyisin elossa.

Yhtä asiaa tässä vain mietin. Miten ihmeessä yksikään itsekeskeinen ja tunnevammainen kusipää edes kehtaa sanoa vakavasti masentuneelle, vasta leikkauksesta toipuvalle ja juuri omasta syövästään kuullelle, että ÄLÄ PILLITÄ!?

Kommentit

  1. Kyllä sulla on oikeus purkautua, pura vaan ajatuksiasi niin paljon, kuin jaksat. Se on usein niin, että läheiset eivät osaa suhtautua, kun pelkäävät omaa romahdusta, onko niin, että jo lapsena huomasit, että aikuiset eivät jaksa kantaa sun murheita ja lopetit tukeutumisen heihin ja jätit kertomatta asioita ja nyt ne alkaa purkautua, tuli vaan tällaista mieleen? Toipumista sulle!kirjoitat tosi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on oikein hyvä pointti. Lapsesta asti on ollut niin, että ainoastaan positiivisia ajatuksia ja tunteita saa ilmaista näkyvästi. Surusta ja suuttumuksesta seurasi vain huutoa ja selkäsaunoja... Ei siis kovin motivoivaa suhtautumista.

      Kiitos kovasti tuestasi!

      Poista
  2. Hmph! Kyllä on rasittavaa, ettei tukea tule! Mutta tiedän tunteen... Ei kukaan tahdo tsempata jne. etenkään liian läheinen, kun pelkää, että itse romahtaa. Ja jos eivät ole ikinä sitä osanneet näyttää, niin voi yhtäkkiä olla vaikeaa tehdä se. Pitäis sitä toki opetella - sehän ei oo koskaan myöhäistä - oppia uusia asioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin kai se on. Olis kuitenkin kivempi että pysyis sitten ihan hiljaa vaan, jos ei ole mitään positiivista, tai kannustavaa sanottavaa. :/

      Poista
  3. Kuulostaa siltä, että perhees ei oo valmis ottamaan vastaan kun vähän kerrallaan. Kuulostaa siltä, että ne on sua auttaneet, mut ei tarpeeks. Maailma on karu, toivottavasti sulla on ystäviä, joihin voit tukeutua ja jotka ottaa sun asiat vastaan sellasina ku ne on. Ei kannata haavottaa itteä sillä, että kertoo asioitaan ja tuntemuksiaan niille, jotka ei niitä jaksa kantaa. Kukaan ei tuu koskaan ymmärtämään sua ihan täysin, joten sen haikailu kannattaa lopettaa kokonaan, mutta jos joku ymmärtää edes laidasta, tai edes kuuntelee, niin se on jo iso juttu. Pidä positiivinen vire yllä, se kannattaa aina! Tsemppiä ja pikaisia paranemisia sulle!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävät on olleet ihan mahdottoman suuresti avuksi ja olleet koko ajan tukena, joten ihan yksin en ole onneksi asian kanssa jäänyt. Jotenkin sitä vaan toivoisi, että tukea saisi myös niiltä läheisiltäkin. Ellei voi luottaa saavansa tukea vanhemmiltaan, niin keneltä sitten!?

      Kiitos tsemppauksesta!

      Poista
  4. Jos sulla aikaisemmin on ollut ongelmia suhteissa läheisiisi, niin ne yleensä korostuu kriisien aikaan,alitajunta muistaa menneet pettymykset, sulle voisi tehdä hyvää puhua ihan vieraan kanssa esim. jossakin auttavassa puhelimessa.Ja se hauvelin seura olisi lohduttanut. Paranemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyn onneksi soittamaan ja lähettämään sähköpostia tarpeen vaatiessa terapeutillenikin. Toistaiseksi on riittänyt, että on saanut jutella ystävien kanssa. Kiitoksia kuitenkin vinkistä!

      Poista
  5. himpskatti, kun sun läheiset ei ymmärrä, minkälaisessa tilanteessa elät nyt sulla on oikeus olla heikko. Luuri korvaan vaan, jos eivät ymmärrä!Yritä jaksaa.

    VastaaPoista
  6. Onko sua siis lyöty lapsena, jos itkit?

    VastaaPoista
  7. Miten sun parisuhde kestää kaiken tän keskellä :/?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän hyvin. Mies on ollut tukena ja nyt on sen vuoro paapoa mua, kun pääsin vihdoin kotiin. Saa nähdä montako päivää se jaksaa. :')

      Poista
  8. Miksi et mene omaan kotiin toipumaan? Eikös puolison pitäisi tässä tapauksessa hoitaa, ei tarviis siskon jäkätystä kuunnella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies tekee 12 tuntisia päiviä töissä, joten olisin joutunut olemaan ihan hirveästi yksin ja se olisi ollut vähän hankalaa, kun saan hädin tuskin itse nostaa mehutölkkiä. Iskä ja sisko oli sitten mun puolesta päättäneet, että sisko hoitaa mua viikon verran. Nyt kuitenkin pääsin onneksi vihdoin ja viimein kotiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit