Terve ruumis on sielun vierashuone, sairas ruumis sen vankila


Terapiaa... en enää edes muista monenko viikon tauon jälkeen. Melkein teki mieli perua koko homma, mutta koska seuraava käynti on mitä todennäköisemmin joskus syyskuussa, ajattelin, että kai se on hyvä mennä nyt kun vielä voi. Bussissa tosin ehdin muuttaa mieleni jo ensimmäisen kahden minuutin sisällä. En tajua miksi mulle tulee ihan älytön matkapahoinvointi aina terapiaan mennessä ja sieltä tullessa. Liekö matka jotenkin töyssyinen, kun metrolla kulkiessa ei tunnu missään.

 Puhuttiin lähinnä Teuvosta. YLLÄRI! Kerroin kuinka mua ahdistaa olla töistä pois ja kuinka paljon enemmän mua ahdistaa kertoa siitä pomolle. Se on tosi mukava ja ymmärtäväinen, mutta kun ottaa huomioon että viimeksi, kun sairaslomaa sain, annettiin vaihtoehdoiksi joko erota itse, tai tulla irtisanotuksi, niin ihan pieni ei ole tämä paniikki! (Enkö mä oikeesti oo ollu puoleentoista vuoteen edes kunnon flunssassa?) Tiedän kyllä, ettei mua voi irtisanoa sairasloman takia, mutta silti tuntuu taas siltä, että jätän ne ihan hirveään pulaan ja olen kamala pettymys ja huono ihminen. Tiedän, että tuollaisessa ajattelussa ei ole mitään järkeä, mutten voi tunteilleni mitään.

Siitä päästiin aasinsillan kautta muistelemaan aikaa, jolloin masennukseni diagnosoitiin. Minä ja muutama muu oli vakaasti sitä mieltä, että ihmiset ymmärtäisivät paljon paremmin, jos kyseessä olisi jokin fyysinen sairaus, kuten syöpä, tai jos esimerkiksi jalka olisi poikki. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksioikoisia, minä olen vain vähän naiivi. Tässä mä nyt olen tämän kasvaimeni kanssa ja kyllä ne on juurikin ne samat ihmiset tukemassa ja huolehtimassa, kuin aina ennenkin. Ne jotka eivät ymmärtäneet masennusta, eivät ole sen sympaattisempia tämänkään asian kanssa. Ei se mitään.

Minun oli myös myönnettävä olleeni hiukan itsekäs. Olen vaatinut M:ää viettämään yöt kaljoitteluiltojen päätteeksi kotona, kaverin sohvalla punkkaamisen sijaan siltä varalta, että kysta esimerkiksi puhkeaa ja joudun lähtemään sairaalaan samantein. Viis musta, mutta ei tuo koira voi yksin kotiin jäädä! Hyvin epätodennäköstä, että tässä nyt sattuisi mitään, mutta on se kuitenkin ihan mahdollista. En mä kuitenkaan ole kuolemaa tekemässä (kai). Teuvo leikataan ja elämä jatkuu, ei se ole sen isompi asia.

Mut pakotettiin myös miettimään, että miten mä pärjään sairaslomalla kotona varsinkin siinä tapauksessa, jos kivut ovat kovat. M on kuitenkin suurimman osan ajasta töissä, joten oon ihan yssikseni, enkä voi pyytää ketään passaamaan ja tuomaan juotavaa ja herkkuja sänkyyn, kuten sairailla on yleensä lupa tehdä. Mun on vaan yksinkertaisesti pärjättävä. Pärjäähän monet muutkin ihmiset yksinään. Right!?

Siltikin... sairaana yksinäisyys tuntuu niin paljon yksinäisemmältä, kuin terveenä.

Kommentit

Suositut tekstit