sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Miten sua voi väsyttää?

Hiljaista on. Olen koko viikon yrittänyt keksiä aihetta kirjoittaa, mutta inspiraatiota ei vain voi pakottaa. En ole voinut myöskään olla tylsä ja kirjoittaa yksinkertaisesti kuulumisia, sillä on aika vaikea kertoa mistään mitä ei ole tehnyt. Viikkoni tiivistettynä: nukkumista, hampaiden pesu, koiran ulkoilutusta, nukkumista, syömisen yrittämistä, nukkumista, koiran ulkoilutus ja jälleen nukkumista. Haluaisin voida edes esitellä uusimpia vaatehankintoja, mutten pysty, koska Teuvo.

Väsymykseni on siirtynyt ihan uudelle tasolle. Luulin, että nukuin ennen paljon, mutta nyt en ihan oikeasti juuri mitään muuta teekään. Yhtenä päivänä taisin olla hereillä peräti kolme tuntia, enkä niitäkään putkeen. En pysty syömään, koska kaksi haarukallista riisiä saa aikaan ähkyn ja syömättömyys väsyttää vain lisää. Turhauttavaa. Olen niin väsynyt, nälkäinen ja suoraan sanottuna vittuuntunut, että jos joku vielä kyseenalaistaa väsymykseni kysymällä "miten sua voi väsyttää?" tai naurahtamalla ilmoittaessani olleeni nukkumassa, en voi taata olevani tirvaisematta.

Minua väsyttää, koska vatsassani kasvaa, siis todellakin kasvaa, kasvamistaan kasvain, joka litistää sisäelimiäni vaikeuttaen niiden toimintaa. Voisin tässä eritellä mitä kaikkea se tarkoittaa, mutta saatte käyttää mielikuvitustanne, jotta vältytään liialta informaatiolta, joka saattaisi aiheuttaa paheksuntaa herkimmille lukijoille. Lisäksi yskin verta, joten olen hyvin pahoillani etten jaksa olla ylen seurallinen, ystävällinen ja keskustella turhanpäiväisistä asioista. Miten se voi olla joillekin niin vaikea käsittää?

Kyllä, puran patoutumiani juuri näin ja tiedän kyllä, että ylireagoin aina välillä, mutta olen oikeasti todella, todella väsynyt ja turhautunut siihen, etten jaksa tehdä mitään. Pahoittelen.

Haluan myös kiittää ihmisiä, varsinkin vakiolukijoitani. Kiitos kärsivällisyydestänne mitä tulee postaustaukoihin. Lupaan, että kirjoitan taas jotain miellekkäämpää heti, kun energiani riittää päivittäisen hampaidenpesun lisäksi johonkin muuhunkin.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Jos mä oon oikee


Olen viime päivinä kuunnellut Sannin Jos mä oon oikee kipaletta. Ja vaikka neitokainen laulaakin omien sanojensa mukaan pettämisestä, minun on hirveän helppo samaistua biisiin, koska laulussa kerrotut tunteet on helppo liittää myös masennukseen.

Lyriikat voi toki tulkita monella tavalla, enkä voi kyllin korostaa sitä, että tämä on vain ja ainoastaan minun tulkintani ja peilaan nämä ajatukset nyt tarkoituksella omaan masennukseeni. Joidenkin mielestä tää saattaa olla yhtä ärsyttävää, kuin itsemurhabiisin "Rakkaus on lumivalkoinen" soittaminen häissä, mutta olkoot.



Ulkonäön rappeutuminen
Pahimpina päivinä oma kroppa tuntuu täysin vieraalta. Pahimpina päivinä ulkonäköönsä ei jaksa panostaa, hyvä jos jaksaa harjata hampaansa. Muutamaan päivään ei ole välttämättä kyennyt edes syömään. Pariin päivään ei ole jaksanut käydä suihkussa, tukka on rasvainen, naama kukkii ja hilseilee. Sellaisista päivistä tämä säkeistö minua muistuttaa.

Huono muisti

Muisti on se, joka usein lähtee ensimmäiseksi ja palaa viimeiseksi. Saan välillä kuulla olevani tyhmä, koska unohdan käytännöllisesti katsoen kaiken. Yleensä tämä koskee asioita joita olin juuri tekemässä. Menen keittiöön, mutten muista enää miksi. Kaadan itselleni juotavaa ja ihmettelen hetken päästä missä lasini on. Tavarat unohtuvat sinne mihin olen ne käsistäni sattunut laskemaan. Unohtaminen on inhimillistä, mutta minulle sattuu tätä päivittäin. Päivämääristä mulla ei yleensä ole mitään hajua, koska kaikki päivät vain soljuu samanlaisina ohi. Pahimpina päivinä saatan unohtaa jonkun ystäväni nimen. Yhtenä päivänä unohdin siskoni nimen. Sellaiset hetket ovat pelottavia.

Puheen sammaltaminen ja unirytmin puute 
Syy miksi alunperin aloin karttamaan tutuille puhumista oli se, kun puhe alkoi sammaltaa ja kieli mennä solmuun, vaikka olisi ollut ihan selvinpäin. On hyvin kiusallista ja noloa alkaa selittämään jotain ihan yksinkertaista asiaa, kun helpoimmatkin sanat vaihtavat yhtäkkiä kirjainjärjestystä ja saavat minut puhumaan siansaksaa. Välillä lauseeseen eksyy sanoja jotka eivät edes kuulu siihen ja kun yritän korjata sanomaani kieli menee useimmiten vain enemmän solmuun. Kiusallista ja noloa, kuten sanoin.

Jatkuva väsymys on monelle masentuneelle tuttua. Vaikka sitä miten yrittäisi mennä aikaisin nukkumaan sitä vain pyörii sängyssä aamuyöhön, tai vaihtoehtoisesti nukkuisi liikaa, sitä elää kaikki päivät, kuin zombi - puoliksi hereillä ja puoliksi nukuksissa.
Ulkopuolisuus


Kaupungilla ja noin yleensäkin vieraiden ihmisten keskellä tulee muutenkin yksinäinen olo, koska jokainen keskittyy niihin omiin juttuihinsa, mutta jos nyt laajennetaan tätä näkökulmaa hiukan. Itse ainakin koen masentuneena olevani melko näkymätön, kuin ilmaa ja mikäli en tunne, niin ainakin toivon tuntevani. Masentuneena toivoo, ettei kukaan kiinnitä mitään huomiota. Itse en ainakaan ole pahimpina päivinä kovinkaan seurallinen ja tunnen itseni yksinäiseksi tutussakin seurassa. Kaija Koo sanoi sen hienosti: Nyt kun kaikki kulkee ylitseni taidan tietää: olen läpinäkyvää.

Usein tulee myös sellainen olo, ettei kuulu mihinkään. Olin missä tahansa, aina olisi tarve olla jossakin muualla. Mikään ei tunnu miltään. Missään ei ole ikinä hyvä. Kotikaan ei tunnu kodilta, vain yksinäiseltä ja kolkolta paikalta, samoin kuin kehoni. Sitä vain ikään kuin on. Välillä ainoat asiat jotka muistuttavat elossa olosta ovat oman hengityksensä kuuleminen ja sydämen sykkeet.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

THE TALL SHIPS RACES part 2

En sitten malttanut pysytellä poissa, vaan kävin vielä tänään vilkuilemassa laivojen lähtöä. Oisin hirmusti halunnut nähdä paattien lipuvan avomerellä purjeet laskettuina, mutta kaikkea ei voi saada, joten räpsin kostoksi miljoona kuvaa mastoissa keikkuvasta miehistöstä.

No, tämmöstä tänään, huomenna jotain ihan muuta.













THE TALL SHIPS RACES (ja värisavutulitus)

Tänään kaikinpuolin vähän erilaista postausta! Käytiin nimittäin eilen M:n ja M:n isän kanssa kattelemassa paatteja! Tai no, ne kävi, meikäläinen ihasteli lähinnä mastoja. Ne on näitä 158cm pituisen Hobittina olon vääjäämättömiä haittapuolia! Ei siinä, musta mastot on laivoissa ehkä parhautta. Mitä isommat mastot ja mahtavammat purjeet sen parempi. 



Onneks mulla oli toi henkilökohtainen nosturi mukana, niin näin edes vähän kokonaiskuvaa aluksista.



Toki ehkä se suurin syy paikalle tulemiseen oli ensimmäistä kertaa Suomessa esitettävä värisavutulitus, joka katosi tuulen mukana kauniisti ilmaan. Noi miehet oli jo lähössä ton tulituksen jälkeen menee ja olin ihan, että mitä hittoa? Oonko mä oikeesti ainoo, joka haluu ihan oikeesti katellakin näitä aluksia!?





Upean värisavutulituksen viimeisteli, ei niin upea tulipalo. Vikkelät palomiehet sai varmaan kaks kertaa komeammat aplodit, kuin itse esitys. 

Joissakin laivoissa oli komeita keulakuvia. Olin vähän pettyny kun ei näkyny yhtään naista, tai merenneitoa. Kaikissa elokuvissa ja ohjelmissa on aina merenneito, tai nainen, niin kuin muumeissa! Mut ei, näis oli vaan jotain rumia miehiä, kuten jotain Aladdinhahmoja ja patsasmiesten muotokuvia. Tiedättehän ne heebot, jotka ovat verhonneet itsensä kauttaaltaan kultaan?




Kotimatkalla poikettiin vielä M:n työpaikalla yhdillä ja olihan mun ikuistettava myös M:n ikkunaan taiteilema paatti. Vähän ehkä tekis mieli käydä vielä huomenna vilkuilemassa laivojen lähtöä, koska PURJEET! Vähän kuitenkin tuntuu siltä, että nukun vielä onnellisena siinä vaiheessa, kun viimisetkin paatit on jo piiitkällää.



perjantai 19. heinäkuuta 2013

Terve ruumis on sielun vierashuone, sairas ruumis sen vankila


Terapiaa... en enää edes muista monenko viikon tauon jälkeen. Melkein teki mieli perua koko homma, mutta koska seuraava käynti on mitä todennäköisemmin joskus syyskuussa, ajattelin, että kai se on hyvä mennä nyt kun vielä voi. Bussissa tosin ehdin muuttaa mieleni jo ensimmäisen kahden minuutin sisällä. En tajua miksi mulle tulee ihan älytön matkapahoinvointi aina terapiaan mennessä ja sieltä tullessa. Liekö matka jotenkin töyssyinen, kun metrolla kulkiessa ei tunnu missään.

 Puhuttiin lähinnä Teuvosta. YLLÄRI! Kerroin kuinka mua ahdistaa olla töistä pois ja kuinka paljon enemmän mua ahdistaa kertoa siitä pomolle. Se on tosi mukava ja ymmärtäväinen, mutta kun ottaa huomioon että viimeksi, kun sairaslomaa sain, annettiin vaihtoehdoiksi joko erota itse, tai tulla irtisanotuksi, niin ihan pieni ei ole tämä paniikki! (Enkö mä oikeesti oo ollu puoleentoista vuoteen edes kunnon flunssassa?) Tiedän kyllä, ettei mua voi irtisanoa sairasloman takia, mutta silti tuntuu taas siltä, että jätän ne ihan hirveään pulaan ja olen kamala pettymys ja huono ihminen. Tiedän, että tuollaisessa ajattelussa ei ole mitään järkeä, mutten voi tunteilleni mitään.

Siitä päästiin aasinsillan kautta muistelemaan aikaa, jolloin masennukseni diagnosoitiin. Minä ja muutama muu oli vakaasti sitä mieltä, että ihmiset ymmärtäisivät paljon paremmin, jos kyseessä olisi jokin fyysinen sairaus, kuten syöpä, tai jos esimerkiksi jalka olisi poikki. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksioikoisia, minä olen vain vähän naiivi. Tässä mä nyt olen tämän kasvaimeni kanssa ja kyllä ne on juurikin ne samat ihmiset tukemassa ja huolehtimassa, kuin aina ennenkin. Ne jotka eivät ymmärtäneet masennusta, eivät ole sen sympaattisempia tämänkään asian kanssa. Ei se mitään.

Minun oli myös myönnettävä olleeni hiukan itsekäs. Olen vaatinut M:ää viettämään yöt kaljoitteluiltojen päätteeksi kotona, kaverin sohvalla punkkaamisen sijaan siltä varalta, että kysta esimerkiksi puhkeaa ja joudun lähtemään sairaalaan samantein. Viis musta, mutta ei tuo koira voi yksin kotiin jäädä! Hyvin epätodennäköstä, että tässä nyt sattuisi mitään, mutta on se kuitenkin ihan mahdollista. En mä kuitenkaan ole kuolemaa tekemässä (kai). Teuvo leikataan ja elämä jatkuu, ei se ole sen isompi asia.

Mut pakotettiin myös miettimään, että miten mä pärjään sairaslomalla kotona varsinkin siinä tapauksessa, jos kivut ovat kovat. M on kuitenkin suurimman osan ajasta töissä, joten oon ihan yssikseni, enkä voi pyytää ketään passaamaan ja tuomaan juotavaa ja herkkuja sänkyyn, kuten sairailla on yleensä lupa tehdä. Mun on vaan yksinkertaisesti pärjättävä. Pärjäähän monet muutkin ihmiset yksinään. Right!?

Siltikin... sairaana yksinäisyys tuntuu niin paljon yksinäisemmältä, kuin terveenä.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tee se itse pehmis

Pienenä minua harmitti, ettei ns. oikeaa pehmistä voinut tehdä kotona, eikä sitä voinut ostaa kaupan hyllyltä. Tänä päivänä voi, - sillä Arla on keksinyt kotona valmistettavan pehmytjäätelön, - mutta sekään ei ole hyvä. Seosta pitää nimittäin pakastaa 3,5 tuntia. KOLME JA PUOLI TUNTIA! Kuka jaksaa odottaa pehmistä niin kauan? Sitä on saatava silloin, kun sitä tekee mieli. Heti paikalla.

Olihan tämäkin ihme silti testattava. Ohjeet ovat onneksi yksinkertaiset, jotta blondimmankin pitäisi onnistua.

1. Kaada kylmä seos n. 2l vetoiseen astiaan. Mikäli olet sotkeva strömssi, kuten allekirjoittanut valitse isompi astia. Meikäläinen käytti varuiksi 3l kulhoa. Suosittelen myös varmistamaan etukäteen, että valitsemasi kulho varmasti mahtuu pakastimeesi.


2. Vispaa n. 3 minuuttia kunnes seos on paksu ja ilmava. Mikäli omistat sähkövatkaimen onnittele itseäsi. Mikäli arpaonni ei tällä kertaa suosinut ja joudut tyytymään käsikäyttöiseen, vatkaa käsivartesi kipeiksi. Lihasten alkaessa kasvaa olet todennäköisesti valmis.
3. Pakasta vähintään 3,5h. Jos seos on ehtinyt jäätymään täysin, pehmennä sitä huoneenlämmössä, tai mikrossa (150W, 1-2min). En tiedä mitä tarkoitetaan täysin jäätyneeltä, omani muistutti lähinnä normi jäätelöä ja mitä ilmeisemmin se olisi saanut "jäätyä" enemmänkin.

4. Vispaa kuohkeaksi. Huomaa sitten vispanneesi liikaa ja pehmiksesi muuttuneen lähinnä pirtelöksi.

5. Annostele tarjoiluastioihin ja nauti hyvässä seurassa. Voit myös makusi mukaan lisätä strösseleitä, mansikoita, kaakaojauhetta - mitä nyt ikinä keksitkään peittääksesi teollisen maun.



Ei maksa vaivaa. 5dl paketti maksoi lähikaupassa lähemmäs 5€, eikä oikeastaan maistu normi pakettijäätelöä kummemmalta. Aion siis vastakin hankkia pehmikseni lähimmästä pikaruokalasta, kavilasta, tai mistä ikinä sitä kulloinkin tuppaa nopeiten ja helpoiten mielihalun sattuessa saamaan. Pahimpaan pehmiksen nälkään suosittelen valmistamaan pehmiksensä itse, kuten tähänkin asti: vatkaamalla tavallista kermajäätelöä lusikalla kuohkeammaksi. Huomattavasti nopeampaa ja halvempaa ja maistuu takuuvarmasti aivan samalta.

Lienee sanomattakin selvää, etten tule ostamaan tätä enää uudestaan, mutta olenkin enemmän pirtelötyttöjä.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Teuvon läksiäisiet 8.8




Pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen olen vihdoin saanut leikkauskutsun. Avoleikkaus suoritetaan 8.7 Kätilöopiston sairaalassa, jossa tulen viettämään aikaani 2-3 päivää. Toisin sanoen mulle saa sitten tuoda ruokaa, koska sairaalan sapuskat ei tunnetusti mene mun kurkusta alas ja kokemuksen mukaan syömälakkoni yleensä vain pidentää osastolla oloani. Leikkauksen jälkeen pitäisi ohjeen mukaan syödä kuitupitoista ruokaa. Kuidut on pahjoja. Eikö laihduttajat syö kuituja pysyäkseen pitkään kylläisenä? Mun tarttee aika varpisti lihoa, eikä laihtua! Vaadin pitsaa ja ranskalaisia! Hedelmiä ja marjoja voin toki syödä, etenkin mansikoita.

Sairaslomaa tulee potilasohjeen mukaan n. 4 viikkoa leikkauksen laajuudesta riippuen. Ihan liikaa! Se tarkoittaa, että joutuisin viivästyttämään töiden alkamista jopa kolmella viikolla. Ei kai istuminen voi rasittaa mua toimistossa yhtään sen enempää, kuin kotonakaan? Mulla on taas tunnetusti stressin aiheet oikeessa järjestyksessä.

Lähettivät ystävällisesti tietoa myös nukutuksesta. En olisi välttämättä halunnut etukäteen tietää kaikenmaailman letkuista, kanyyleista ja katetreista. (Tottakai tiesin näistä ilman sanomistakin, mutta luettuani potilasohjeen jouduin oikeasti ajattelemaan asiaa.) Tieto siitä, että mut nukutetaan, enkä herättyäni muista tapahtuneesta tuon taivaallista olisi ollut ihan tarpeeksi riittävä.

Keskustelin asiasta V:n kanssa ja tämä totesi leikkaukseni kuulostavan ihan keisarinleikkaukselta, jälkioireineen kaikkineen. (Tulen mm. vuotamaan ajoittain verta 3-4 viikkon ajan.) Synnytys ilman lasta, testisynnytys?

Yskimisestä tulee varmaan mielenkiintoista, kun vatsassa on haava.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Saako ylimielisiä kiusata?

Kiusatut ovat kautta aikojen pitäneet itseään syntipukkeina. Miksi kukaan nyt ketään ilman mitään syytä kiusaisi? Kyllä vian on oltava minussa, kun minua kerran kiusataan, kiusattu saattaa ajatella, tai vielä pahempaa, hän kuvittelee suorastaan ansaitsevansa kiusatuksi tulemisen.

Nyt olen törmännyt uuteen ilmiöön, jossa kiusatut perustelevat kiusatuksi tulemistaan sillä, että kiusaajat ovat varmasti pitäneet heitä jotenkin ylimielisinä, koska ovat tuoloin olleet hiljaisia, ujoja, tai masentuneita. Anteeksi nyt vain, mutta mitä helvettiä!? Mistä lähtien kiusaajia on pitänyt puolustella? Ja mistä lähtien ujous ja hiljaisuus, - masennuksesta puhumattakaan - on tulkittu ylimieliseksi?

Itselleni sana ylimielinen tuo mieleen ihmisen, joka kävelee nokka pystyssä ja jyrää muut alleen kuvitellen olevansa jotenkin muita parempi. Ujo sen sijaan yrittää tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi ja katse on lähempänä lattianrajaa, kuin mitään muuta. Hiljainen ei välttämättä ole koko ajan äänessä ja papattamassa kuin papupata, vaan avaa suunsa vain silloin, kuin hänellä oikeasti on jotakin sanottavaa. Miten sellaisen käytöksen voi tulkita ylimieliseksi? Ja mitä sitten, vaikka joku olisikin ylimielinen? Toki sellaiset ihmiset ovat monen mielestä hirvittävän ärsyttäviä ja rasittavia ihmisiä, mutta ei sekään ole mikään syy, saati oikeus kiusata ketään.

Vika ei juuri koskaan ole kiusatun, paitsi niissä tilanteissa, joissa kiusattu on itse kiusannut ensin. Kosto ei ole välttämättä se paras puolustus, mutta epäilemättä yksi käytetyimmistä varsinkin lasten, mutta valitettavasti myös usein aikuisten keskuudessa. Mikäli tässä asetelmassa joku on ylimielinen, niin se on kyllä kiusaaja. Kiusaaminen kertoo lähes aina joko kiusaajan ylimielisyydestä, piittaamattomuudesta, kateudesta, tai mahdollisesta vaikeudesta hyväksyä erilaisia ihmisiä. Toki joskus voi olla kyse pelkästä väärinkäsityksestä, mutta asiat pitäisi aina selvittää puhumalla, eikä kiusaamalla, vaikka kuinka tekisi mieli lyödä toista kaulimella päähän, tai piilottaa lenkkitossut koulun parkkipaikalle. Väkivalta ei ole ratkaisu ja sitähän kiusaaminen nimenomaan on - henkistä, tai fyysistä väkivaltaa.

Kiusaajat eivät välttämättä tule edes ajattelleeksi, mitä kaikkea heidän pikku "jäynänsä" aiheuttavat, vaikka se olisikin heidän mielestään vain hauska pila ja se, että joku väittää, ettei tiennyt kiusaavansa on kyllä ihan puppua! Kiusaaminen on harvoin kertaluontoista, vaan saattaa jatkua useita vuosia, joissakin tapauksissa koko peruskoulun ja vielä sen jälkeenkin. Tässä ajassa kiusattu on mitä luultavammin joko oppinut olemaan välittämättä, tai muuttunut masennuksesta, huonosta itsetunnosta ja itsemurha-ajatuksista kärsiväksi ihmisraunioksi. 

Kiusaajat voisivat miettiä haluavatko kiusaamisesta johtuneen itsemurhan omalletunnolleen ja keksiä itselleen parempaa ja järkevämpää ajanvietettä. Ja kiusatut, älkää ikinä missään tapauksessa syyttäkö itseänne, tai puolustelko kiusaajianne.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Suloinen sunnuntai - saa taas nukkua liian pitkään

Mua tylsistytti, joten muokkailin taas vähän tuota ulkoasua. En isosti, mutta josko se olis nyt vähän selkeämpi; sen sekavuudesta kun on aikaisemmin tullut palautetta. Mielipiteitä muutoksista saa esittää, muokkailen sitä tarpeen vaatiessa kyllä mielelläni lisää!

Oli mulla ihan melkein jotain asiaakin, tai no lähinnä kai ajatuksia ja kuulumisia. Kaikki kyselee Teuvosta, tai lähinnä onko siitä kuulunut mitään uutta. No eipä ole ei. Leikkauskutsua odottelen edelleen. Teuvo kasvaa ja väsyttää mua päivä päivältä enemmän. En näe enää unia, joten toisaalta nukkuminen on melko lohdullista. Sitä ikään kuin lakkaa hetkeksi olemasta, kytkeytyy pois päältä. En kaipaa painajaisia, mutta unien näkeminen oli mukavampaa, kuin kuumat ja kylmät aallot. Herään pari kertaa yössä ensin siihen, että olen ihan jäässä, vaikka olisin peiton alla ja hetkeä myöhemmin siihen, että olen tulessa, vaikka olen jo nukkuessani onnistunut potkimaan peiton jalkopäähän. Teuvo sen sijaan potkii mua vasemman rinnan alle. En tiedä mitä mun sisällä oikein tapahtuu, mutta tismalleen samaan kohtaan, muutamaan kertaan päivässä tulee elohiirimäinen tuntemus, jonka sekä näkee, että tuntee selvästi. Se ei tosin ole mikään ihan pieni nykiminen, vaan ennemmin pienen lapsen nyrkki.

Toisinaan tekisi mieli viiltää vatsa auki keittiöveitsellä.

Torstaina olisi terapiaa. Ei mulla ole mitään sanottavaa. En jaksa olla edes masentunut. Satunnaisia kipuja lukuunottamatta mä voin ihan hyvin. Paitsi, että väsyttää, väsyttää ja väsyttää. Tekisi taas hirveästi mieli tehdä asioita. Piirtää, kirjoittaa, nähdä kavereita, käydä ulkona, mutta kun väsyttää. Väsyttää niin, että ne muutamat tunnit, kun olen vuorokaudesta hereillä silmät lupsuvat ja suusta tulee vain haukotuksia haukotuksien perään. Älkääkä kiltit sanoko, että nukun liikaa. Mikäli voisin valita nukkuisin mieluusti leikkaukseen asti ja vielä vähän lisää. Väsymys on asia mille en oikein mahda mitään yhtään sen enempää, kuin muillekaan Teuvon aiheuttamille oireille. Ne loppuvat (ainakin toivon mukaan) kun se leikataa pois. Se ei ole niitä asioita, jonka voisi korjata puhumalla, miksi siis jauhaa siitä? En voi kuin odottaa, odottaa ja odottaa.

Toki mua vähän harmittaa, että suurin osa kesävaatteista jäi tältä kesältä käyttämättä, mutta ei se ole minua muuten estänyt nauttimasta kesästä. Eiköhän ne samat vaatteet kuitenkin löydy sieltä vielä ensi kesänäkin.

Tää on ehkä vähän pelottavaa, mutta satunnaista kipua ja jatkuvaa väsymystä lukuunottamatta oon jo niin tottunut Teuvoon, että välillä unohdan sen koko olemassaolon.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Akryylikynnet kotona



Tilasin joku kuukausi sitten ebaysta akryylikynsien tekosetin. En mä siis mitään kynsiä osaa tehdä, mutta kun halvalla sai (vajaa 20€) niin piti taas tätäkin päästä kokeilemaan. Ja kai sitä tekemällä oppii, ellei ensimmäisellä, niin ehkä viimeistään sadannella kerralla?

Joku asiasta enempi tietävä vois selittää, että mikä ton primerin pointti on? Mulla on ennestään yksi nestemäinen primeri, jota levitetään omalle kynnelle ennen kynsien tekoa, mutta tää akryylisetin mukana tullut uv-geeli primer on todella paksua ja geelimäistä. Youtubesta löyty taas neuvoa vähän joka lähtöön ja nyt olenkin hiukan hämilläni siitä, onko tuotakin tarkoitus laittaa nimenomaan ennen kynsien tekoa, vai vasta valmiille kynnelle? Ilmeisesti puhtaalle kynnelle ennen kynsien askartelun aloittamista. Tuokin on kuitenkin sen verran paksua tavaraa, että jos laittaa ensin sitä, sitten taiteilee akryylimassalla varsinaiset kynnet ja viimeistelee vielä päällysgeelillä, niin eikö kynnestä tule väkisinkin jo aika paksu? Taitolaji ilmeisesti tämäkin.
  Mun kärsivällisyys ja keskittymiskyky ei tosiaan ole mitään parasta luokkaa. Tykkään kyllä näpertää kaikkea pientä, mutta hyvin hitaasti. Akryyli vaan tuppaa kovettumaan aika nopskasti, jolloin mulle iskee hirveä paniikki ja sitten sudin ja sählään ja lopputulos on just sen näkönen. Akryylimassaahan pitäisi mun käsityksen mukaan levittää tosi ohuesti varsinkin reunoille ja mun ongelma onkin ollut se, että sitä tulee laitettua aina ihan liian paksusti. Testasin kyllä sellasta kikkaa, että levitän massaa vaan kynnen kärjelle ja häivytän sitä sitten pikkasen kynsivallia kohden, jolloin tulos oli jo suht hyvännäköinen. Kuvasta kuitenkin näkyy, että kynsi halkeilee aika kivasti tuolta reunoilta, joten harjoitteluahan tämä vielä vaatii.









perjantai 12. heinäkuuta 2013

Love & Fun

Väliaikapostaus, kahvia ja pullaa!

M kävi eilen äiteellään ja toi mukanaan kasan tuliaisia Ranskanmaalta. Meikäläinen sai melko mageet sukkahousut, joista parempaa kuvaa joskus, kun saan ne vedettyä jalkaani. Nykyisillä röpelökynsillä en uskalla edes yrittää, kun tuntuu että saan muutenkin kaikki sukkikset rikottua ennen kuin saan ne edes puettua ylleni.

Lisäksi sain myös näden lahjapakkauksen, joka sisälsi Eau Jeune:n Love Cocktails sarjan hajuveden nimeltään Love & Fun, sekä Maybellinen Colorama sarjaan kuuluvan kynsilakan sävyä marshmallow.

Eau Jeune Love Coctails - Love & Fun

Ensituoksu: Citrus, green notes, apple
Sydäntuoksu: freesia, lily of the valley, peony, rose
Pohjatuoksu: vanilla, musk, sandalwood, peach


Ajattelin ensin, että käännän nuo tuoksut suomeksi, mutta nyt täytyy myöntää, ettei mulla ole harmainta hajua mitä tuo "green notes" on. Vihreitä nuotteja? No jotain rehuja arvaan ma. Ei kuitenkaan mitään kovin raikasta, koska ensituoksu on hyvin rouvamainen ja hitusen turhan tunkkainen omaan makuun. Sydäntuoksu on kuitenkin mukavan pehmeä ja hiukan imelämpi, muttei kuitenkaan liian tyttömäinen ja makea. (Olen käyttänyt tosi makeita tuoksuja koko ikäni ja ne alkaa jo vähän etoa.) Ei välttämättä hajuvesi, jonka itse ekana valitsisin, siirryttyäni nyt vähän raikkaimmille vesille, mutta eiköhän tämäkin tule kokonaan käytettyä.

Sen suurempia kuvailuja en ko. tuoksusta löytänyt. Kaikkialla tuntuu toistuvan vain sama lause "Love & Fun on mysteerisille, vietteleville ja tuhmille tytöille." Siis mulle! Eiku mitä...?

Isosti kiitos tuliaisista, mikäli anoppi eksyy tätä lukemaan.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Liliums

Sain ystävältäni rouva K:lta jokin aika sitten taulupohjan. Mulla on jo ennestään säilössä kaksi pohjaa, mutta tämä oli sen verran suuri, ettei mahtunutkaan kaappiin. Sille oli siis keksittävä jotain muuta käyttöä.

Oon hirveen huono maalaamaan. Ensinnäkin on hirveän vaikea keksiä aihetta. Toisekseen on hirveän vaikea tehdä mitään valmiiksi. Kolmanneksi en osaa noudattaa sääntöjä. "Periaatteessa maalauksessa pitäis siirtyy aina sillee et esim. vesiväri -> akryyli -> öljy esim. tai vesiväri -> guassi tai vesiväri -> tempera -> öljy tai akryyli -> öljy", kuului ohjeistus. Sanoo kuka!?

"Vesiväreil ei voi pahemmin jyräillä akryylei", totesi kaveri. Paskan marjat, minä ajattelin, viis veisasin ohjeista ja maalasin akryylien päälle vesiväreillä, kun akryylit ei olleetkaan niin kivoja, kuin muistelin. Naisella on aina oikeus muuttaa mieltään.

Tämmönen tästä nyt sit tuli. Kuvat salamalla ja ilman. Huomenissa pitäisi varmaankin ottaa kuvia vielä luonnonvalossa, koska tää taulu sai kesken kasken tarjouksen muuntautua erään nimeltä mainitsemattoman kirjan kanneksi. Itse taulu on vapaata riistaa, mikäli joku jaksaa sellaista seinällään töllötellä.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Herra "S":n synttärikestit



Eilen oli M:n kaverin, herra S:n synttärikestit. Eikä ne todellakaan olleet mitkään perus kotihipat. S oli vuokrannut käyttöönsä komiat tilat, hommannut paikalle bändin, sekä syötävää ja juotavaa niin, että ylimäärästäkin jäi vaikka muille jakaa. M toimi kakkumestarina ja meikäläinen räpsi kuvia minkä kerkesin.





Siellä juotiin, syötiin, riehuttiin, leikittiin ja laulettiin. Kivat kinkerit, joskin kasvaimeni Teuvo aiheutti ahdistusta niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Olin valmistautunut kuulemaan kommenttia raskaudesta ja selittämään, että kyseessä on kylläkin valitettavasti vähän ikävämpi kaveri. Porukka ottikin suuremmaksi osaksi tiedon ihan asiallisesti vastaan ja pahoitteli tilaani. Ihan kaikkeen en minäkään kuitenkaan ollut osannut varautua. Nimittäin kommenttin jonka saisin ilmoittaessani leikkauksen olevan toivon mukaan ensikuussa.
"Ai miks? Mä antaisin sen kyl kasvaa viel isommaks. Hahahaha! Mut se onki vaan mun mielipide. Hahahaha!"
Joillakin ihmisillä on epäilemättä hiukan merkillinen huumorintaju. En mä sano, etteikö tästä saisi vitsailla, mutta joku raja olis kuitenkin ihan kiva. Mun ensimmäinen reaktio oli aikalailla wtf!? Olin kuitenkin niin hämilläni, etten kyennyt kommentoimaan yhtään mitään. Joku taisi naurahtaa vaivaantuneesti. Meidän molempien onni, että tätä pidetään hyvälaatusena, sillä jos tää olis todettu syöväksi olisin varmaan tirvassu sen enempää ajattelematta. Mikäli mahdollista luovuttaisin tän kasvaimen kyllä ilomielin tollasille halukkaille. Mulla on jo nyt sisuskalut lytyssä, koko ajan paha olo ja vessahätä, vaikeuksia syödä, nukkua, saati tehdä mitään muutakaan, kun koko ajan puristaa, sattuu ja ahistaa jostakin. Eikä unohdeta sitä, että leikkaus vie mukanaan ainakin toisen munasarjoista, että sori vaan, jos en halua, että tää kasvaa tästä yhtään enempää. Se siitä juhlamielestä.

Ps. En ole natsi, eikä (toivon mukaan) kukaan muukaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...