tiistai 2. huhtikuuta 2013

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ensimäinen terapiaistunto takana. Alusta meni aikaa käytännönasioihin ja ajanvarauksiin. Loppuaika puitiin vaikeaa ihmissuhdetta, enkä puhu nyt M:stä.

Kysyin eilen M:ltä mitä hänen äidillään on minua vastaan. "Ei mitään", hän vastasi. "Toivoo, että paranisit". Ilmeeni oli eittämättä epäuskoinen. Hienoa, että ymmärretään vihdoin, että olen sairas, mutta miksei hän sitten halua tulla toimeen kanssani? Miksi minua edelleen haukkutaan selän takana? "Ei se sua oo nyt haukkunut", väitti M. Eikö todella? Entäs se, kun se sanoi, ettei lääkäritkään voi auttaa mua? Tai kun se antoi ymmärtää, että olen niin huono ihminen, ettei mua voi edes rakastaa? Että M:n olis parempi jättää mut? Että oon vaan pikku prinsessa, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa? Se, että se antoi ymmärtää, ettei musta ole hoitamaan edes mun koiraa? Tai se, että se vielä yli vuoden jälkeen jaksaa muistuttaa, kuinka jätin sen töissä pulaan?

Ylpeys ja ennakkoluulot sikseen ja faktat faktoina.

1. Lääkärit ja terapeutit voi auttaa mua, mutta tietenkään ne ei voi tehdä kaikkea, vaan mun on itse tehtävä se vaikein osuus. Puhuttava ja ratkottava ne ongelmat. Tehdä oivalluksia. Ymmärrän kuitenkin sen verran, etten pysty siihen yksin. Siksi aloitin terapian.

2. Vain M voi kertoa rakastaako minua todella vai ei. Muiden sanomiset eivät siihen vaikuta, kuten eivät siihenkään kenen kanssa hän seurustelee, tai ei seurustele.

3. Olenko pikkuinen? Olen. Olenko prinsessa? En. Olenko tottunut saamaan kaiken haluamani? Kyllä, mutta ei se tarkoita että olisin saanut mitään ilmaiseksi, tai edes helposti vain sormia napsauttamalla. Minun on täytynyt tehdä töitä ja uhrauksia saavuttaakseni haluamani ihan niin kuin muidenkin. Minusta itselle tärkeiden asioiden tavoittelussa ei ole mitään väärää.

4. Se että eräät eivät jaksa käydä lenkillä, ei tarkoita ettenkö minä jaksaisi. Myönnän, ettei mulla olis mitään mielenkiintoa lenkkeillä ilman koiraa. Se siis vaan kannustaa mua liikkumaan enemmän, joka on mielestäni hyvä asia.

En myöskään väitä olevani täydellinen koiran omistaja, mutta mielestäni olen onnistunut hyvin. Koira on terve ja tyytyväinen, se osaa kymmenkunta temppua ja oppii jatkuvasti lisää. Se pääsee kolmesti päivässä lenkille, eikä joudu olemaan normaalia työpäivää pidempään yksin. Huolehdin karvaisesta lapsestani paremmin kuin itsestäni.

Kyllä, koira on aina kotona odottamassa ja se on mahtavaa. Mikään ei ole parempaa kuin palata kotiin raskaan päivän jälkeen ja saada niin iloinen vastaanotto. Nyt kun karvaturri on mökkilomalla koti tuntuu kovin tyhjältä.

Kuulin myös, että koirat ovat lapsia raatelevia petoja. Ihme yleistystä. Koiralla voi toki napsahtaa siinä missä kissalla,tai ihmiselläkin, mutta ei se tee kaikista ihmisistä ja eläimistä automaattisesti hulluja, eihän?

5. Jätinkö hänet pulaan lopettaessani työt? Ehkä, mutta ei ole minun, eikä edes hänen tehtävänsä etsiä sijaisia. Se on esimiehen tehtävä. Mulla ei ollut alaan koulutusta, mutta tein parhaani. Olisinko voinut olla parempi? Tottakai, mutta puolikuntoisena ja henkisesti poissaolevana on hyvin vaikea panostaa edes 50%:sti. Tulin töihin välillä ennen oman vuoroni alkamista ja jäin töihin pidempään, kun lapsien vanhemmat olivat myöhässä. Muisti petti ja jalat menivät alta. Vapaa-ajat Itkin ja nukuin. Sainko myötätuntoa? En.

En kaipaa myötätuntoa, mutta tein lopulta kuten vastuullinen aikuinen siinä vaiheessa tekee: jäin sairaslomalle, omaksi ja muiden parhaaksi. Lasten kanssa pitäisi muutenkin olla silmät selässä ja muutama ylimääräinen käsipari. Ei ihminen joka ei näe, eikä kuule mitään.

Torstaina puhutaan varmaan mun syyllisyyden tunteesta. Siitä, että vaadin itseltäni liikoja asiassa, kuin asiassa, enkä ole koskaan tarpeeksi hyvä.

2 kommenttia:

  1. Taaas oli niin hyvää tekstiä sen syö silliä jälkeen, tai toisaalta, kun siitä on toipunut, niin oot rohkee akka!Vai Lelli olet muiden mielestä, nätti oot kuvissa, kaikkea hyvää oivallusta itsestäsi terapiaan!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...