Onne(l)a



Eilen lähdettiin kahdeksitoista Kärkölän kirkkoon M:n suvun kantaäidin 100-vuotismuistojuhlaan. Alku meni hienosti pienestä kirkkoahdistuksesta huolimatta ja vaikken sukuun kuulukkaan, en kuitenkaan tuntenut oloani missään vaiheessa ulkopuoliseksi. Puheet olivat kauniita ja koskettavia. Viimeisten urkusävelten soidessa ahdistus kuitenkin paheni. Yritin hengittää syvään, mutta tuntui, ettei henki vain kulkenut. Paniikkikohtaus kirkossa check! M nauroi itkuhysterialleni, ikään kuin minua ei olisi hävettänyt tarpeeksi muutenkin. "Ai henki ei kulje? Älä naurata, mä en oo saanu henkeä viimiseen kahteen viikkoon", totesi allergikko. Allergia ja paniikkikohtaus ovat toki verrattavissa keskenään. Kiitos ymmärryksestä.

Muistopuheiden jälkeen siirryttiin hautausmaalle laskemaan seppelettä. M bongasi kirkkomaalta heti yhden Suorannan. "Mitenköhän se on tänne eksynyt?" Isukki tiesi kertoa, että sukua on tosiaan sielläkin suunnalla. Käski huudella suvun perinteistä kutsuhuutoa Teeoa, jos joku vaikka vastaisi.
Matka jatkui Mäntäsälään M:n sukuseuran perustamiskokoukseen. Ihmiset huolehti taas mun syömisestä, tai pikemminkin syömättömyydestä. (Aaw.. ihana kun ihmiset välittää! ♥) Keittoa en ole syönyt sitten peruskoulun pakkosyönnin, mutta karjalanpiirakoista ei voi koskaan kieltäytyä. 

Mun kaverilla on tässä meneillään pieni kriisi, jonka takia jouduin valitettavasti vähin äänin hiippailemaan pois kesken kokouksen pidon, jotta pääsin auttamaan kaveria hädässä. Päivän missiona oli unohtaa kaikki ikävät asiat ja pitää hauskaa.

Aloitettiin lonkerolla ja muodonmuutosleikillä. Meikkasin ja laitoin kaverin hiukset ja uskoisin, että oltiin molemmat tyytyväisiä lopputulokseen, vaikka itse sanokin.


Muutaman lonkeron ja parin viinapaukun jälkeen päädyimme teekkareiden täytteiseen Onnelaan. Vientiä olis taas riittänyt ja illan saldona olikin 3 ilmaista lonkeroa ja yksi baarimikon tarjoama cokis. Tanssittiin jalkamme kipeiksi. Niin kipeiksi, että mun oli pakko välillä istuutua huilimaan. Ei vanha vaan jaksa. Uusi tuttavuus piti mulle seuraa, eikä lakannut hämmästelemästä mun ikää. Avauduin sille jossain vaiheessa mun masennuksestakin, joka on yleensä se viimeinen niitti jolla saa ihmiset kaikkoamaan, mutta se vaan lohdutteli, eikä millään suostunu uskomaan, että oon vaikea ihminen, eikä musta kannata tykätä. Ennen kuulumatonta. Toki olin senkin mielestä liian kiree ja masentunut ja mulle ehdotettiin taas masennuksen parantamiseksi sitä maailman yksinkertaisinta reseptiä: ajattele positiivisesti! Hirveen helppoa, mitenköhän masennus ei ole jo kokonaan kadonnut maailmasta?

Yhdeltä olin jo valmis nukkumaan, mutta kuten tavallista, muiden tarpeet menee mun tarpeiden edelle. Niinpä kaveri sai bilettää ja pitää hauskaa viimeiseen asti. Tuntu kyllä hyvältä nähdä se niin iloisena, vaikkei yö päättynytkään ehkä ihan halutulla tavalla. Illan tuhkimotarinat päättyi tällä kertaa tunnin yöbussin odotteluun, pahaan oloon ja seuraavan aamun krapulaan. Vappuna uusiksi? Ehkei.

Kommentit

Suositut tekstit