keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen...

M oli viettänyt koko viikonlopun äidillään. Sunnuntaina hän toi mukanaan vaaleanpunaisen kirjeen. Niskavillat nousivat pystyyn. Kroppa ei ollut unohtanut mitä tällaiset kirjeet yleensä sisälsivät. Tältä Harrysta varmasti tuntui, kun hän joutui vastakkain Pimennon kanssa.

Tärisevin käsin avasin viisi sivuisen kirjeen. Ensin puistatutti. Sitten vähän ehkä jo nauratti. Tällä kertaa teksti kuulosti jo melko asialliselta. Se herätti kuitenkin tunteita, joiden oikeellisuudesta minun oli puhuttava terapeuttini kanssa. Niinpä vietin eilen 45 minuuttia kestävän istuntoni kirjeen puimiseen. Minä halusin antaa anteeksi, jotta tämä älyttömyys loppuisi. Toisaalta en tällä kertaa halunnut antaa anteeksi liian helposti. Minulla oli ollut tapana tehdä niin ja kokemukseni oli, että tulin turhan usein hyväksikäytetyksi. Ihmiset saivat käsityksen, että minua pystyi kohtelemaan miten tahansa ja antaisin kaiken anteeksi, tuosta vain. Pelkäsin siis nytkin saavani puukosta heti, kun kääntäisin selkäni.

Toisaalta kirje ei sisältänyt yhtäkään varsinaista anteeksipyyntöä, se viestitti päinvastoin "en jaksa enää pyytää anteeksi", mutta vaati kuitenki anteeksiantoa. Se tuntui jotenkin ristiriitaiselta. Olin myös havaitsevinani jonkinlaista kettuilua, mutten osaa sanoa oliko sitä oikeasti, vai tulkitsinko sen vain siksi, että kumppanini on piilovittuilun mestari ja näin ollen olen tottunut kuulemaan jos jonkinlaista kuittailua päivittäin.

Terapeutti ei oikein ottanut kantaa. Toisaalta hän ei tiennyt tästä asiasta juuri mitään, eikä ollut lukenut aikaisempaa sananvaihtoamme, joten miten hän olisikaan voinut nähdä kokonaiskuvaa. Tuli vähän ikävä psykologiani. Hän olisi tiennyt miten pitää toimia. Ennen hän olisi sanonut "sinun ei olisi kannattanut lukea sitä", tai "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Nyt minulla ei kuitenkaan ollut apunani psykologia, vaan Terapeutti, jota kiinnosti enemmän tietää miltä minusta tuntui ja mitä minä haluaisin asialle tehdä. Minusta tuntui paskalta. Kroppani oli ollut puolivuorokautta jäykkänä kuin rautakanki. Halusin antaa anteeksi, mutta se tarkoittaisi sitä, että hyväksyisin kaiken tapahtuneen, jos taas en antaisi anteeksi, tätä ei saataisi ikinä selvitettyä. Ei, se ei ollut vaihtoehto. Anteeksi antaminen oli, mutten enää halua tyytyä siihen, että toinen sanoo olevansa pahoillaan. Haluan, että tästä lähin ihmiset todella ymmärtävät, miksi ja miten ovat minua loukanneet ja eritoten miksi minä olen asiasta loukkaantunut, jottei asia pääsisi toistumaan. Haluan, että ihmiset ymmärtävät aidosti miltä minusta tuntuu, eivätkä vain muodonvuoksi sano niin.

Ihmisillä kun ei tunnetusti ole hajuakaan siitä miltä toisesta tuntuu. Ei edes arvostetuimmilla terapeuteilla. Aina voi toki arvailla, mutta jos ei kysy, ei voi tietää varmasti. Sitäkään ei voi tietää mistä toinen loukkaantuu. Eihän sitä aina tarkoita loukata toista, toisinaan niin käy ihan vahingossa. Ihmiset kun loukkaantuvat niin eri asioista ja erisyistä. Se, ettei mielestään ole sanonut mitään väärää ei siis tarkoita, etteikö toinen olisi voinut siitä huolimatta loukkaantua ja ihmisillä on oikeus loukkaantua ihan mistä tahansa. Tunteitaan ei voi itse säädellä. Toki niitä voi tietyssä määrin hallita, mutta jos sattuu esimerkiksi olemaan surullinen, ei voi vain kääntää vivusta ja muuttua maailman iloisemmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Olin jokatapauksessa päättänyt, että vastaisin kirjeeseen niin tai näin, en todellakaan käyttäisi M:ää minään viestinviejänä. Se tuntui typerältä, varsinkin, kun M ei muutenkaan halua puuttua minun ja äitinsä väleihin millään tapaa. En kuitenkaan ole vielä valmis kohtaamaan ko. ihmistä kasvotusten, enkä puhumaan hänen kanssaan puhelimessa. Kenties jatkamme kirjeenvaihtoa sähköpostitse. Saa nähdä...

Istunnon päätteeksi koko kroppaani kihelmöi ja poistuessani rakennuksesta värisin jälleen, kuin haavanlehti.

10 kommenttia:

  1. Mulla oli vähän vastaava tilanne vuosia sitten, luin kirjan anteeksiannosta, en nyt vaan muista kirjan nimeä, sain siitä ahaa elämyksen, miten vapauttava tunne anteeksi anto on ja miten paljon voimia viha ja katkeruus vie ihmisestä, ei ne mullakaan välit ennalleen tulleet, mutta pääsin eroon raskaista tunteista, olet oikeassa, ettei kenenkään lattiamattona tartte olla, mutta jos pystyt, niin kannattaa antaa anteeksi, saat siitä itsellesi paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä aivan oikeassa siinä, että negatiiviset tunteet vievät kyllä ihan hirveästi energiaa. Tuntuu vaan epäreilulta, että minun pitäisi antaa anteeksi, jos toinen ei sitä tarkoita, vaan jatkaa seläntakana paskan jauhamista. Sain tästä esimakua jo eilen...

      Poista
  2. Katso eilen ilmestyneestä Länsiväylästä artikkeli: Onnellinen ottaa vastuun tästä hetkestä, on juttu kirjailja Markku Ojasesta, joka on kirjoittanut kirjan ; Murra onnellisuuden esteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää varmaan käydä penkomassa lehtiroskista, jos sieltä löytyisi. :D Kiitti vinkistä!

      Poista
  3. Tosi kiva blogi!(:
    http://thesneakergirl.blogspot.com

    VastaaPoista
  4. Anteeksi voi antaa, vasta kun on sinut sen asian kanssa. JOs et aidosti voi antaa anteeksi, niin et voi. Siitä ei kannata turhaan ottaa painolastia itselleen, että mikä minua vaivaa, kun en pysty antamaan anteeksi. Voit tuntea joskus niin, että "okei, nyt annan anteeksi", hetken helpottaa ja jonain hetkenä tuntuu taas, että ei, en voi antaa anteeksi! Ja sekin on normaalia.

    Mä menin joskus sellaiselle terapeutille, joka piti jonkin sortin anteeksi antamis-terapiointi kerran ja että mä voin pahoin sen jälkeen ja hyvin pitkään! Silloin jos olisin tiennyt, että traumatisoituneelle tuollainen systeemi ei toimi, niin olisin jättänyt menemättä. Hyvää hyvyyttään moni uskoo siihen, että anteeksianto on se ratkaisu joka sopii kaikille. Mutta asia ei oo niin mustavalkoinen.

    Kyllä se anteeksianto on vapauttavaa, sitä en kiellä. Mutta on paljon kiinni myös siitä sun mielentilasta ja siitä, että olet saanut käsiteltyä asiaa riittävästi itsesi ja esim. terapeuttisi kanssa, ennen kuin teet sen anteeksiannon. Eihän anteeksi kannata antaa, vaan siksi, että pitää antaa ja muut sitä odottaa. Annat anteeksi just sillä hetkellä, kun oot valmis siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä se löydät aina ne oikeat sanat, jotka saavat mieleni rauhoittumaan edes hetkellisesti! Ehkä mun pitääkin palkata sut mun terapeutiksi! :D

      Poista
  5. Joskus sitten on pakko miettiä ja karsia sellaiset ihmiset pois elämästään, jotka ei anna mitään, vaan keräävät ympäristöön pahaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se asia näinkin ja yleensä olenkin karsinut tällaiset ihmiset pois elämästä ilman sen suurempia tunnontuskia ja voi kuinka hyvä mieli siitä tuleekaan, kun ei jatkuvasti tarvitse olla varpaillaan ja odottaa mitä pahaa toinen keksii seuraavaksi tehdä, tai sanoa. Nyt tilanne on kuitenkin eri, kun kyseessä ei ole vain ystävä, tai muu tuttavuus, jolle voisi sanoa hyvästit, eikä tarvitsisi pelätä törmääväänsä kyseiseen ihmiseen enää koskaan, saati että muutenkaan kuulisi tästä enää mitään. Miehensä äitiä on vähän hankalampi leikata kokonaan pois elämästään.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...