sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Onne(l)a



Eilen lähdettiin kahdeksitoista Kärkölän kirkkoon M:n suvun kantaäidin 100-vuotismuistojuhlaan. Alku meni hienosti pienestä kirkkoahdistuksesta huolimatta ja vaikken sukuun kuulukkaan, en kuitenkaan tuntenut oloani missään vaiheessa ulkopuoliseksi. Puheet olivat kauniita ja koskettavia. Viimeisten urkusävelten soidessa ahdistus kuitenkin paheni. Yritin hengittää syvään, mutta tuntui, ettei henki vain kulkenut. Paniikkikohtaus kirkossa check! M nauroi itkuhysterialleni, ikään kuin minua ei olisi hävettänyt tarpeeksi muutenkin. "Ai henki ei kulje? Älä naurata, mä en oo saanu henkeä viimiseen kahteen viikkoon", totesi allergikko. Allergia ja paniikkikohtaus ovat toki verrattavissa keskenään. Kiitos ymmärryksestä.

Muistopuheiden jälkeen siirryttiin hautausmaalle laskemaan seppelettä. M bongasi kirkkomaalta heti yhden Suorannan. "Mitenköhän se on tänne eksynyt?" Isukki tiesi kertoa, että sukua on tosiaan sielläkin suunnalla. Käski huudella suvun perinteistä kutsuhuutoa Teeoa, jos joku vaikka vastaisi.
Matka jatkui Mäntäsälään M:n sukuseuran perustamiskokoukseen. Ihmiset huolehti taas mun syömisestä, tai pikemminkin syömättömyydestä. (Aaw.. ihana kun ihmiset välittää! ♥) Keittoa en ole syönyt sitten peruskoulun pakkosyönnin, mutta karjalanpiirakoista ei voi koskaan kieltäytyä. 

Mun kaverilla on tässä meneillään pieni kriisi, jonka takia jouduin valitettavasti vähin äänin hiippailemaan pois kesken kokouksen pidon, jotta pääsin auttamaan kaveria hädässä. Päivän missiona oli unohtaa kaikki ikävät asiat ja pitää hauskaa.

Aloitettiin lonkerolla ja muodonmuutosleikillä. Meikkasin ja laitoin kaverin hiukset ja uskoisin, että oltiin molemmat tyytyväisiä lopputulokseen, vaikka itse sanokin.


Muutaman lonkeron ja parin viinapaukun jälkeen päädyimme teekkareiden täytteiseen Onnelaan. Vientiä olis taas riittänyt ja illan saldona olikin 3 ilmaista lonkeroa ja yksi baarimikon tarjoama cokis. Tanssittiin jalkamme kipeiksi. Niin kipeiksi, että mun oli pakko välillä istuutua huilimaan. Ei vanha vaan jaksa. Uusi tuttavuus piti mulle seuraa, eikä lakannut hämmästelemästä mun ikää. Avauduin sille jossain vaiheessa mun masennuksestakin, joka on yleensä se viimeinen niitti jolla saa ihmiset kaikkoamaan, mutta se vaan lohdutteli, eikä millään suostunu uskomaan, että oon vaikea ihminen, eikä musta kannata tykätä. Ennen kuulumatonta. Toki olin senkin mielestä liian kiree ja masentunut ja mulle ehdotettiin taas masennuksen parantamiseksi sitä maailman yksinkertaisinta reseptiä: ajattele positiivisesti! Hirveen helppoa, mitenköhän masennus ei ole jo kokonaan kadonnut maailmasta?

Yhdeltä olin jo valmis nukkumaan, mutta kuten tavallista, muiden tarpeet menee mun tarpeiden edelle. Niinpä kaveri sai bilettää ja pitää hauskaa viimeiseen asti. Tuntu kyllä hyvältä nähdä se niin iloisena, vaikkei yö päättynytkään ehkä ihan halutulla tavalla. Illan tuhkimotarinat päättyi tällä kertaa tunnin yöbussin odotteluun, pahaan oloon ja seuraavan aamun krapulaan. Vappuna uusiksi? Ehkei.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Melko kuollutta

2 viikkoa töitä takana, korkeintaan viisi jäljellä. Koira lähti viikoksi mökkeilemään juuri sopivaan aikaan. Ensi viikolla pitäis nimittäin siirtyä siihen 7-15 vuoroon ja mua pelottaa jo valmiiks mitä siitä tulee. Nytkin oon torkuttanu kelloa 6.15 asti. Bussi lähtee 6.55, joten mun aamut on olleet yhtä juoksemista.

Töitten jälkeen oon parhaimmillaan lenkittänyt koiran, tehnyt ruoan ja syöny, lenkittäny koiran, kattonu salkkarit ja menny nukkumaan. Keskiviikkosin venähtää kymmeneen ja torstaina oon sit ollukki ihan kuollu. Ei siis oo ollu hirveesti kirjoteltavaa. Pää huutaa vaan unta. Oonhan mä toki ehtinyt mm. mokailla uunin kanssa. Yksikin päivä unohdin sen kolmeksi tunniksi päälle ja tänään, kun mun oli tarkotus laittaa se lämpiämään, olinkin sytyttänyt pelkän valon. Pitää varmaan siirtyä kokonaan mikroruokaan. Tosin mun (enne)uni kertoi, että onnistun polttamaan myös ohjeiden mukaan valmistetut mikroranskalaiset. Eläisköhän pelkällä suklaalla?

Huomenna olis ohjelmassa jos jotakin. Ensin pitäis lähteä miehekkeen kanssa muistojuhlaan ja (miehen) sukuseuran perustamiskokoukseen ja kun sieltä joskus selvitään kotiin, niin kaveri tulee auttamaan mua mun lonkerovaraston tuhoamisessa. Kirkkoon meno vähän pelottaa. En oo koskaan mitenkään erityisemmin viihtynyt kirkoissa ja niissä alkaa helposti ahistamaan. Toisekseen en ole kirkossa käynyt sitten mummin hautajaisten, joten nähtäväksi jää minkälaisen kohtauksen itselleni järjestän. Pitää varmaan pitää propralit mukana.


Koiruli lähetti jo terkkujakin. Mökin eteen on ilmestynyt lumien sulaessa ihana lammikko, jossa on tietty hirveen kiva pyöriä.


tiistai 23. huhtikuuta 2013

Reikäjuusto kummittelee...

Maanantait on ehdottomasti pahimpia, ei vain noin yleisesti, vaan myös terapiapäiviksi.

Aamu alko ensinnäkin tosi kivalla huimauksella ja meinasin jo töihin mennessä lentää nenä edellä alas meidän rappukäytävän portaita. Meinasin myös nukahtaa bussiin, tai oikeastaan kolmeen, mutta jotenkin selvisin töihin asti, jossa koomasin aamupäivän. Pää oli täynnä sumua ja selkää särki.

Ergonomia on ihan ykkösjuttu vakkarityöntekijöille. Valitettavasti me joudutaan lainaamaan niiden tuoleja ja koneita. Yritä siinä sitten pitää huolta omasta ergonomiastasi, kun tämmönen kääpiö istutetaan jonkun kaks metrisen tyypin paikalle. Tuoleja ei saa säätää. Niin kertovat niiden selkänojiin teipatut laput.

Vein selkähuoleni terapiaan. Teeskentelin voivani puhua skolioosista. Sanoja tulee kyllä, mutta niillä on sellainen ihan pikkanen sivuvaikutus: yläkroppa vetäytyy ikään kuin sisään ja jähmettyy. Yritä siinä sitten kroppa jäykkänä ja keuhkot puristuneina vakuutella, että tästä asiasta jatkaminen on ihan ok!

Yritän kertoa miltä näkymättömän korsetin puristuksissa oleminen tuntuu, mutten tiedä osaanko kuvailla tuntemuksiani tarpeeksi hyvin. Totta helvetissä mä tiedän, ettei se oikeasti ole mun päällä, mutta siltä se nyt yhtä kaikki tuntuu, enkä saa sitä loppumaan niin kauan kun selässäni on tunne, että selkärankaani puristavat lukuisat hainhampaat. (Siis ne tukkalaitteet, ei sen kalan hampaat.) ja millähän se loppuis? Ei aavistustakaan.

Musta on edelleen vähän ironista, että normikorsetit ei ahdista juuri yhtään, mutta heti kun puheeksi tulee skolioosikorsetti haukon henkeäni, kuin kala kuivalla maalla. Nyt mua kaikenlisäks oksettaa. Voihan trauma.

Ps. Ne jotka ei tiedä minkä näköisestä rotiskosta on kyse, käykää kurkkimassa kuvia Sallan blogista. (Löytyy kun selaatte "minä" sivua alaspäin.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kirppislöytöjä

Ystäväni V on ruvennut raahaamaan minua kirpputor(e)ille ja hyvä niin, koska olen todella huono lähtemään niihin yksikseni. Sitäpaitsi parhaisiin paikkoihin on sen verta pitkä matka, ettei niihin jaksa ees julkisilla lähteä. (Norpalle vinkkinä, et mut sais kans viedä Viirille!)

Mellunmäen kirpparilta tarttui mukaan kolmet kengät, luomiväripaletti ja vyötärövyö, joiden hinnaksi tuli yhteensä 20€. Ei paha, paitsi siinä mielessä, että ainoat kengät, jotka ihan oikeasti tarttisin on edelleen ne ballerinat ja niiden sijaan oon onnistunu hankkimaan vaan kasan muita kenkiä. Kröhöm.




Yhtenä, ei niin kovin aurinkoisena päivänä sain soiton, että meidän ostarin kirppiksellä olis mun kokosia mekkoja. Sinnehän oli mentävä. Onneksi, tai epäonneksi kyseiselle kirpparille käy vain käteinen, eikä mulla ollut hirveesti hiluja mukana, joten jouduin tällä kertaa tyytymään vain pariin ostokseen. Tällä kertaa mukaan tarttui hamonen ja alla oleva mekko.




Ebaysta tilaamani, hainhampaalla kiinnitettävä hiuslisäkekin saapui vihdoin ja teki hiustenlaitosta taas huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Olin vähän laiska enkä jaksanut laittaa omaa tukkaa kunnolla, vaan sutasin sen vaan nopskasti märkänä ponnarille (auts) ja iskin klipsin päähän, joten oma tukka sojottaa tuolta välistä vähän hönösti.





Drag queen timangeineen

Jostain kumman syystä näin viime yönä unta drag queeneista, joten meikki on tänään vähän sen mukainen. Älkää kysykö...

Tällä viikolla arkipäivät menkin sitten kivasti töitten jälkeen lähinnä koiran kanssa ollessa, syödessä ja nukkuessa. Lauantaina olin kuitenkin sen verran pirtsakka, (siitä huolimatta, että herra M ja herra S ottivat aamuyöhön asti liukuoven takana huikkaa ei niin kovin vähin äänin,) että jaksoin kuitenkin jo vähän askarrella. Törmäsin vuoden alussa kaupungilla ihanaan "timanteilla" koristeltuun mekkoon, mutta koska olen päättänyt, etten maksa mekoista enää 20€ enempää, sai 70€ ihanuus jäädä kauppaan.

Mekko jäi kuitenkin vähän mieleen kummittelemaan, joten päätin tehdä samankaltaiset koristelut itse. Bongasin ebaysta samankaltaisen mustan mekon vajaalla kympillä ja päätin loihtia sen uuteen uskoon.

Strassit ebaysta ja konepesun kestävä tekstiililiima Clas Ohlsonilta. (Kuvassa näkyviä koirankarvoja ei suositella liimattavaksi.)



Valmis koristelu näyttääpi tältä. Olin vähän hätähousu, enkä omista kunnon pinsettejä, joten osa strasseista meni vähän vinkkeliin ja liimaakin levisi vähän minne sattuu, mutta onneksi se kuivuu läpinäkyväksi, eikä kukaan toivonmukaan tule ihan lähietäisyydelle noita koristeluja pällistelemään. Ihan ok suoritus ensikertalaiselta, kai?





Ens kerralla vähän tukkajuttuja ja kirpparilöytöjä. Siihen asti näkemiin. Nauttikaa auringosta, nyt kun se kerran paistaa! ♥

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Eka päivä takana, "päikkärit" edessä!

Ensimmäinen työpäivä. Luulen saapuvani paikalle aivan liian aikaisin, mutta kolmas bussi korjaa tilanteen: saan odotella sitä ruhtinaalliset 15minuuttia. Oksettaa. Henki ei kulje, keuhkot ovat vetäytyneet kasaan, kuin tyhjentyneet ilmapallot. Olisi pitänyt ottaa se propral ennen lähtöä.

Onnistun jäämään pois oikealla pysäkillä, mutta sen jälkeen olen hukassa. Kysyn vastaantulijalta neuvoa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan missä tallentajat työskentelevät. Hienoa. Kello on kymmentä vaille kahdeksan. Oksettaa. Uskaltaudun soittamaan ja löydän perille. Istuskelua ja odottelua taukohuoneessa.

Tänään ei taida aloittaa muita uusia. Ahdistaa, kun olen ainoa, joka ei tiedä mistään mitään. Yritän uskotella itselleni, ettei minun kuulukaan vielä osata. Siksihän ne asiat minulle opetetaan. Hengitä nainen, hengitä!

Kello lähenee yhdeksää. Olemme avanneet kolmeen pekkaan kolme laatikollista kirjekuoria KONEELLA. Luksusta!

Tauko. Kymmentä vaille tasan on aina tauko. Tarkoittaako se myös sitä, että kymmentä vaille saa lähteä kotiin? Ei kai sentään? Yritän tehdä nopean laskutoimituksen. Kahdeksan tunnin työpäivänä pidän taukoa (ruokatunti mukaanlukien) yhteensä 1h 20min, eli varsinaisia töitä tehdään vain 6h 40min? Tai sitten laskin ihan metsään. En omaa laskutaitoa ja se kyllä näkyy.

Näitten taukojen takia on muuten tuskallisen tietonen kellosta. Muuten vois vaan havahtua sillai, et OHO kello onki jo kolme... Harmi, ettei voi tehdä niin, että jättäisi tauot pitämättä ja pääsisi aikasemmin. Musta se olis paljon kivempi! Täällä saa muutenkin istua ja odotella ja odotella ja istuskella. Ihme lusmuilutyö. Mä tarviin tekemistä tai nukahdan pystyyn!

Työaika tulee muuten jossakin vaiheessa muuttumaan 7.00-15.00. Ei siinä ole kun tunnin heitto, mutta apua! Pitääkö minun oikeasti osata herätä jo puoli viideltä. Eikös silloin ole vielä ihan pimeääkin?

Mut tarttee kyl sanoo, et tykkään tosta ilmapiiristä. Siellä on tosi rentoa porukkaa! Kaikki tehtävät selitetään huolella ja välillä kysellään onko kaikki hyvin. Tyksin!

Ps. Ois ihan jees saada avaimet. Ilman niitä ei pääse rakennuksesta edes ulos. Haha.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kevyt kevättukkanen

Kotiparturi kävi vihdoin napsimassa mun tukkaa ja vei mukanaan ainakin viisisenttiä pituutta! KÄÄK! Se merkitsee pidennysten kanssa lähteneiden pituuksien kanssa n. 20cm lyhyempää tukkaa, eli siis ihan liian lyhyttä!

Onneksi pituutta on jäljellä kuitenkin sen verran, että hiukset saa kietaistua vielä nutturalle, mutta kuten kuvasta näkee lyhykäisemmät karvat tuppaa sieltä kyllä karkaamaan. On muuten ihmeen paksunnäkönen tukka tossa kuvassa siihen nähden miltä se tuntuu ja näyttää letitettynä. 

Pahoittelen tota käkkärää, mun hiuksethan on luonnostaan piikkisuorat, mutta jäi noin hölmösti taipuneiksi, kun avasin nutturan juuri ennen kuvien nappasua.



Itsehän en ole tähän lyhyenläntään tukkaan vielä tottunut, jotta osaisin sanoa muutakin, kuin toivovani sen kasvavan pituutta ( ja paksuutta) nopeasti, enkä osaa ottaa kantaa siihen, toiko vai veikö se mukanaan ikävuosia, mutta mitäs te tuumailette?

 (ps. Jos joku uskaltaa todeta, että näytän äitiltäni niin haen sen värinpoiston samantien!)

Voihan väsymys

Ahdistaa. Heräsin tänään kymmeneltä ja silti tuntui, että tarvitsisin lisää unta. Kello on vasta kolme, kun kirjoitan tätä, mutta olisin ihan valmis jo sänkyyn.

Huomenna alkavat työt. Ylös pitäisi päästä viimeistään kuudelta, jotta ehdin tehdä aamutoimet ja lenkittää koiran ennen lähtöä. Matkaan menee reilu 40min ja joudun taas matkaamaan kolmella eri kulkuneuvolla. Toivottavasti en nukahda yhteenkään niistä.

Sen lisäksi, että minun pitäisi selvitä taas 8tunnin työpäivistä, minun pitäisi selvitä samaan aikaan myös terapiasta. Pelottaa pytynkö keskittymään kumpaankaan kunnolla, vai vievätkö molemmat, niin paljon voimia ja energiaa toisiltaan, ettei kummastakaan tule mitään. Terapia ajat kun ovat pahimmillaan vasta 18.35. Se tarkoittaa, että minulla on työn ja terapian välissä reippaasti turhaa aikaa. Ei kuitenkaan tarpeeksi, että minun kannattaisi siinä välissä käydä esim. kotona. (Ehtisin olla siellä parhaimmillaan puolituntia.) Kenties käytän tuon ajan syömiseen ja kaupoissa pyörimiseen?

Myöhäinen terapia aika tarkoittaa myös, että olen vasta kahdeksan jälkeen kotona. Sen jälkeen pitäisi varmaankin vielä syödä jotakin ja hoitaa koira.

Tarvitsen unta sen hullut 12h vuorokaudessa jaksaakseni kunnolla. En todellakaan tiedä miten saan tämän kaiken sovitettua ilman, että kaikki vapaa-aikani menee taas nukkumiseen.

Toivottavasti tuo kevät nyt tuosta kunnolla alkaisi, jos se vaikka vähän piristäisi. Sekin voisi piristää, jos voisin nukkua heräämättä siihen, että tyynyni tai peittoni varastetaan ja naamalleni tungetaan ylimääräisiä tassupareja. Olisi paljon helpompi herätä auringonpaisteeseen, kuin ankeuttajien valtaamaan sateiseen ja harmaaseen kaupunkiin.

Onneksi terapeutti ehdotti, että mikäli käy liian raskaaksi voidaan mun töiden ajan terapioida vaan kerran viikossa. Olo on nyt väsynyt, mutta huojentunut.

Täten siis ilmoitan, että päivitysten määrä tulee töiden takia vähentymään ja ainakin osan postauksista rustailen tästä lähin puhelimella kotimatkalla, kuten nytkin.

Tänään tulossa vielä pieni kuvallinen tukkapäivitys, siihen asti näkemiin!

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Pidennyksillä ja ilman

Mainitsin viime postauksessa katkoneeni hiuksia ja niin todella tein. Teippipidennykset ehtivät olla päässäni kolme kuukautta ennen kuin alkoivat näyttää päivä päivältä aina vaina hampummalta ja muuttua vaikeammiksi hallita. Niillä oli ikävä tapa rastoittua vastakappaleidensa kanssa ja sotkea omat hiukseni mukaan (vasemmanpuoleinen kuva). Hiukset sai kyllä vielä suhteellisen selväksi, mutta se vaati vähintään vartin harjauksen ja kolmannes pullollisen hiuksiin jätettävää hoitoainetta pysyäkseen n. parin tunnin verran edes jotenkin aisoissa, ennen kuin käsittely oli pakko toistaa. En oikein pitänyt siitä. 

Päässäni olevat teippipidennykset olivat siis aitohiusta. En nyt muista oliko kyseessä intialainen, vai aasialainen hius, mutta joka tapauksessa laadultaan huomattavasti karheampaa, kuin tämä suomalaisten perus sileä ja hento hiustyyppi ja arvelisin, että juuri tästä syystä se takkuuntuu huomattavasti helpommin, kuin oma hius.

Mikäli olisin rikas voisin ihan piruuttani kokeilla joskus eurooppalaisten hiuksista tehtyjä lisäkkeitä nähdäkseni onko niiden välillä oikeasti paljonkin eroa kunnossa pysymisen ja laadun suhteen. Tällä erää annan kuitenkin oman tukan levätä ja kasvaa ainakin syksyyn asti. Ei siis sen enempää pitkäaikaisia pidennyksiä, kuin hiusten värjäystäkään. Mitenköhän minusta tuntuu, että juurikasvun lisääntyessä tartun kuitenkin taas vaalennusaineeseen, koska niinhän siinä aina lopulta käy...


Harjaamattomat lisäkerastat | Ihkaoma öljyinen rotan häntä | Huonosti laitettu ja semisti takkuinen pelastajapidennys  
Eilen siis heitin rypsiöljyt päähän ja aloin repimään lisäkkeitä irti kaverin vastusteluista huolimatta. Tunnin niiden kanssa sai taas tapella, mutta kyllä ne siitä lopulta irtosivat ja päänahka, sekä koira kiittivät, kun kaatoi vaan tarpeeksi lisää ölyä päähän ja ehkä vähän lattiallekin. Ihanan epämääräinen ja öljyinen lisäkekasa tosin odottaa M:n iloksi edelleen pelastustaan ja selvittelyä vessan lavuaarissa.

Pää tuntuu nyt huomattavasti kevyemmältä ja aikalailla kaljummalta, (sekä syväpudistavasta shampoopesusta huolimatta edelleen erittäin rasvaiselta,) kun hiusta on vajaa satagrammaa vähemmän. Vielä pitäisi saada joku (=sisko) tasottamaan tota kuontaloa, niin on kesätukka valmis! Kuten kuvasta (keskimmäinen) näkyy, hiukset ovat erittäin epätasaiset, enkä yhtään ymmärrä miten ne on voineet noin eri tahtia edes kasvaa!?

Koska pitkätukka on kuitenkin aina pitkätukka, tilasin ebaysta n. 4€:n klipsipidennyksen (oikeanpuoleinen kuva), notta voin pahimman tukkakriisin iskettyä läntätä itse itselleni lisäpituutta muutamassa minuutissa. Vähän sitä saa kuivashampoolla vielä tuunailla, jotta saan tuon muovikiillon katoamaan, mutta eiköhän siitä ihan käyttökelponen vielä saada.


perjantai 12. huhtikuuta 2013

Luulo ei ole tiedon väärti

Elämä on taas viimepäivinä osoittautunut vallan merkilliseksi. Mies, joka ensin astioita paiskottuaan piilotti likaisen paistinpannun tyynynsä alle, myönsi minun olevan välillä taakaksi. Terapeutin mielestä minun olisi hyvä tarkistaa lähimpien turvatalojen yhteystiedot (ihan vain varmuudenvuoksi) ja suostutella M pariterapiaan. M varmaan aavisti, että mun tarttis ehkä puhua sen kanssa vakavia, koska se karkasi Kallioon huuhtomaan viimeisetkin viehättävyytensä rippeet oluella alas toverinsa herra S:n kanssa.

Ei se mitään. Nyt mulla on aikaa purkaa aggressioitani teille.

Torstaina olin hyvin, hyvin ärtynyt. Olin juuri pohtimassa anteeksiantoa ja sen mahdollisia seurauksia, kun kävi ilmi, että minua ja tunteitani oli vähätelty viimeksi kirjettä edeltäneellä viikolla. Erään mielestä olen ilmeisesti herranterttu, jonka mielestä maailma on läpeensä paska paikka ja itken ja masennun vuosiksi eteenpäin isoäitini kuoltua syöpään. Jännää. Minä kun luulin olleeni masentunut jo peruskoulusta lähtien ja vallan kuvittelin, että mummin kuolema oli vain se viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän. Mutta hienoa jälleen kerran kuulla, että ulkopuoliset tietävät asiani paremmin, kuin minä itse! 

Me kaikki tiedämme luultavasti ainakin yhden ihmisen, joka kuvittelee tietävänsä muiden asiat paremmin, kuin asianomaiset itse. Joillekin ei riitä se, että kuvittelee tietävänsä paremmin, vaan heillä on tarve myös jakaa näitä ajatuksiaan toisten asioista totuutena ympäri kyliä. Kyllä sitä vähemmästäkin hämmästyy, kun tutun-tutun-tuttu eräänä päivänä pysäyttää kadulla ja alkaa surkutella kohtaloasi, eikä sinulla ole aavistustakaan mistä tämä ihminen puhuu. Yritä siinä sitten korjata asiat oikeaan laitaansa ilman, että joudut avautumaan henkilökohtaisista ja ehkä kipeistäkin asioista.

Ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää. Jos kyse olisikin vain jostain tutun tutun tutusta, niin huhupuheiden voisi antaa mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun ei.

Tunteitani ja sairauttani on vähätelty. Mikäli se tehtäisiin päin naamaa, minulla olisi edes mahdollisuus korjata erehdykset ja selittää asioiden todellinen laita, mutta ei. Kivempihan se on vähätellä ihmisiä heidän selän takanaan. Minusta kenelläkään ei ole oikeutta päättää toisten puolesta heidän tunteistaan. Mainitsin tästä viimeksikin, mutta tämä asia nyt vain ärsyttää minua sen verran paljon, että oli pakko sanoa se taas.

Olen niin loukkaantunut, vihainen ja turhautunut, että melkein tekisi mieli katkoa kauloja. En kuitenkaan oikeasti tekisi pahaa kärpäsellekään, joten kaulojen katkomisen sijaan katkoin hiuksia ja söin suklaata.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen...

M oli viettänyt koko viikonlopun äidillään. Sunnuntaina hän toi mukanaan vaaleanpunaisen kirjeen. Niskavillat nousivat pystyyn. Kroppa ei ollut unohtanut mitä tällaiset kirjeet yleensä sisälsivät. Tältä Harrysta varmasti tuntui, kun hän joutui vastakkain Pimennon kanssa.

Tärisevin käsin avasin viisi sivuisen kirjeen. Ensin puistatutti. Sitten vähän ehkä jo nauratti. Tällä kertaa teksti kuulosti jo melko asialliselta. Se herätti kuitenkin tunteita, joiden oikeellisuudesta minun oli puhuttava terapeuttini kanssa. Niinpä vietin eilen 45 minuuttia kestävän istuntoni kirjeen puimiseen. Minä halusin antaa anteeksi, jotta tämä älyttömyys loppuisi. Toisaalta en tällä kertaa halunnut antaa anteeksi liian helposti. Minulla oli ollut tapana tehdä niin ja kokemukseni oli, että tulin turhan usein hyväksikäytetyksi. Ihmiset saivat käsityksen, että minua pystyi kohtelemaan miten tahansa ja antaisin kaiken anteeksi, tuosta vain. Pelkäsin siis nytkin saavani puukosta heti, kun kääntäisin selkäni.

Toisaalta kirje ei sisältänyt yhtäkään varsinaista anteeksipyyntöä, se viestitti päinvastoin "en jaksa enää pyytää anteeksi", mutta vaati kuitenki anteeksiantoa. Se tuntui jotenkin ristiriitaiselta. Olin myös havaitsevinani jonkinlaista kettuilua, mutten osaa sanoa oliko sitä oikeasti, vai tulkitsinko sen vain siksi, että kumppanini on piilovittuilun mestari ja näin ollen olen tottunut kuulemaan jos jonkinlaista kuittailua päivittäin.

Terapeutti ei oikein ottanut kantaa. Toisaalta hän ei tiennyt tästä asiasta juuri mitään, eikä ollut lukenut aikaisempaa sananvaihtoamme, joten miten hän olisikaan voinut nähdä kokonaiskuvaa. Tuli vähän ikävä psykologiani. Hän olisi tiennyt miten pitää toimia. Ennen hän olisi sanonut "sinun ei olisi kannattanut lukea sitä", tai "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Nyt minulla ei kuitenkaan ollut apunani psykologia, vaan Terapeutti, jota kiinnosti enemmän tietää miltä minusta tuntui ja mitä minä haluaisin asialle tehdä. Minusta tuntui paskalta. Kroppani oli ollut puolivuorokautta jäykkänä kuin rautakanki. Halusin antaa anteeksi, mutta se tarkoittaisi sitä, että hyväksyisin kaiken tapahtuneen, jos taas en antaisi anteeksi, tätä ei saataisi ikinä selvitettyä. Ei, se ei ollut vaihtoehto. Anteeksi antaminen oli, mutten enää halua tyytyä siihen, että toinen sanoo olevansa pahoillaan. Haluan, että tästä lähin ihmiset todella ymmärtävät, miksi ja miten ovat minua loukanneet ja eritoten miksi minä olen asiasta loukkaantunut, jottei asia pääsisi toistumaan. Haluan, että ihmiset ymmärtävät aidosti miltä minusta tuntuu, eivätkä vain muodonvuoksi sano niin.

Ihmisillä kun ei tunnetusti ole hajuakaan siitä miltä toisesta tuntuu. Ei edes arvostetuimmilla terapeuteilla. Aina voi toki arvailla, mutta jos ei kysy, ei voi tietää varmasti. Sitäkään ei voi tietää mistä toinen loukkaantuu. Eihän sitä aina tarkoita loukata toista, toisinaan niin käy ihan vahingossa. Ihmiset kun loukkaantuvat niin eri asioista ja erisyistä. Se, ettei mielestään ole sanonut mitään väärää ei siis tarkoita, etteikö toinen olisi voinut siitä huolimatta loukkaantua ja ihmisillä on oikeus loukkaantua ihan mistä tahansa. Tunteitaan ei voi itse säädellä. Toki niitä voi tietyssä määrin hallita, mutta jos sattuu esimerkiksi olemaan surullinen, ei voi vain kääntää vivusta ja muuttua maailman iloisemmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Olin jokatapauksessa päättänyt, että vastaisin kirjeeseen niin tai näin, en todellakaan käyttäisi M:ää minään viestinviejänä. Se tuntui typerältä, varsinkin, kun M ei muutenkaan halua puuttua minun ja äitinsä väleihin millään tapaa. En kuitenkaan ole vielä valmis kohtaamaan ko. ihmistä kasvotusten, enkä puhumaan hänen kanssaan puhelimessa. Kenties jatkamme kirjeenvaihtoa sähköpostitse. Saa nähdä...

Istunnon päätteeksi koko kroppaani kihelmöi ja poistuessani rakennuksesta värisin jälleen, kuin haavanlehti.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Belle, My Favorite Disney princess!

Disney teema jatkuu... Pukuleikit on kivoja. Yks päivä leikittiin Kaunotarta ja HIrviöö, mut tosta koirasta ei oikein ollu vakuuttavaksi Hirviöksi ja se ihan välttämättä halusi taas leikkiin mukaan, niin se leikki sit lähinnä lammasta.




Tää on mun lemppari, vaik toi mun lammas onki melko alakulonen...



Se jalustin ja kaukolaukaisin olis kyllä hirmu kivoja... Vois sit vaikka ihan oikeasti ottaa kuvia jostain pellolta. Tai sit vaan palkkaan itelleni jonkun kuvaajan. Vapaaehtoisia? Palkaksi hyvää mieltä.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Disneyn tärkeät opetukset

Puhuttiin taas vaihteeksi siskon kanssa Disneyn klassikoista ja niiden hahmoista. Siitä, mitä ne meille opettavat.

Esimerkiksi Ariel on erittäin hyvä esimerkki monestakin naisesta. Miettikää nyt. Ensin Ariel tekee itselleen täydellisen muodonmuutoksen, jotta saisi itselleen miehen, jonka on aikaisemmin joutunut pelastamaan. Kun Ariel sitten viimein tapaa unelmien prinssinsä uudestaan, ei mies muista naista ollenkaan. Prinssi kuitenkin haluaa auttaa naista ja juuri, kun Ariel ajattelee, että suhde on alkanut kehittyä sillä äijällä onkin jo uusi tsirpula kainalossa ja kas, sitten se joudutaan taas pelastamaan! Disneyn versiossa Ariel toki saa prinsinssä, mutta alkuperäisversiossa merenneito rukka muuttuu merenvaahdoksi. Miettikääpä sitä neidit. Toisaalta Arielin piti saada prinssi rakastumaan itseensä kolmessa päiivässä ilman ääntä, vain ulkoisia avuja käyttäen. Nostamme hattua Arielille.




Lumikille sen sijaan ei kannata hattua paljon nostella. Tyyppi lauloi toivovan löytävänsä rakkauden ja kun prinssi sitten ilmestyi paikalle, kuin taikaiskusta tyyppi juoksee karkuun esittäen selvästi vaikeasti tavoiteltavaa. Lumikin täytyy jopa kuolla, ennen kuin prinssistä kuullaan uudestaan. Vaikeasti tavoiteltavaa yritti leikkiä myös Aurora, ihan yhtä kehnolla menestyksellä. Toisin kuin saduissa, tosielämässä ei voi ketään herättää suudelmalla, joten tarinan opetus lienee, ettei kannata esittää mitään muuta kuin on mikäli haluaa saada miehen itselleen vielä kun on itse hengissä.

Toisaalta Prinsessa Ruususessa on kyllä muita hienoja opetuksia. Esimerkiksi älä koske vieraaseen neulaan, tai voit kuolla. Eihän sitä tiedä mikä HIV viirus siinäkin värttinässä piili. Prinssi Phillip on muuten niitä harvoja prinssejä, jotka oikeasti joutuvat taistelemaan ja pelastamaan prinsessansa (Teuvo Lomanin näköisellä) valkealla ratsulla, sen sijaan että saapuisivat vain paikalle pussailemaan.

Aladdin on ehkä realistisin, kun unohdetaan lentävät matot ja henget ja keskitytään ihmissuhteisiin. Jasmin rakastuu köyhään renttuun, joka varastaa elääkseen ja esittää olevansa ihan jotain muuta kuin on. Hyvähän se sitten on antaa naisen elättää itsensä. Sama tarina eri paketissa on Kaunotar ja Kulkuri. Kaunotar rakastuu Kulkuriin, renttuun, jolla tuntuu olevan enemmänkin narttuja kierroksessa ja jonka takia Kaunotar joutuu koiratarhaan, mutta hei, ei se mitään! Suojelit lasta tappamalla rotan (mitä se mukula nyt sattu kaatumaan sänkyineen lattialle), saat anteeksi, muuta meille!


Vika ei toki ole vain miehissä. Muistelkaapa Notre Damen kellonsoittajaa. Quasimodo auttaa Esmeraldaa, on ihan umpirakastunut ja tekee kaikkensa toisen eteen ja mitä tekee Esmeralda? Valitsee ruman torniasukin sijaan komean ritarin. Ei toki yhtään pinnallista.

Mut hei. Tärkeintähän on näyttää nätiltä, laulaa ja olla muuten ihan vaan hissun kissun. Sillä pärjää ja saa miehen! Eikä minkä tahansa miehen vaan rikkaan ja hyvännäkösen! Oikein prinssin! Miestenkin tarttee vaan olla rikkaita ja hyvännäkösiä saadakseen naisen, eikä niitten tartte kertoa edes omaa nimeään, kun naiset on jo suunnitelleet yhteisen ja onnelisen loppuelämän. Rumat ihmiset on sen sijaan pahiksia ja niitä pitää vältellä ja varoa, koska ne tulee ja tekee sun elämästä helvettiä. Paitsi jos vastaan sattuu tulemaan vammainen (=Quasimodo). Sitä saa vähän sääliä, mutta ei se ikinä mitään naista saa. Sori!

Voisin jatkaa tätä loputtomiin, mutta ehkä pointti tuli selväksi. Onneksi lasten ei tarvitse ymmärtää elokuvista muuta kuin se, että paha saa aina palkkansa.




perjantai 5. huhtikuuta 2013

Hei me leivotaan, taas!

Joka aamuinen ravintolisäcocktail

Eilinen oli aikamoista juoksentelua. Ensin kaveri herättää mut kesken makoisten unien ja käskee kirppikselle. Vartti aikaa pukea, heittää nappulat naamaan ja harjata tukka.

En ole pitkään aikaan käynyt kirpparilla, joten oli ihan kiva päästä välillä tonkimaan muiden hylkäämiä kamoja. Tällä kertaa ei mitään tarttunut mukaan, vaikka paria vaatekappaletta tulikin hiplailtua. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten ehkä kuiteknaan tartte kahta lähes identtistä mekkoa, vaikka kuinka halvalla lähtisi.

Kaveri tiputti mut kotiin ja ehdin juuri sopivasti lenkittää hauvelin, ennen kuin säntäsinkin jo terapiaan. Pompin sen verran vikkelästi aiheesta toiseen, ettei oikein ehditty syventyä mihinkään. Lähinnä mietin miellyttämisen haluani, vaikeutta sanoa EI ja omia rajoja, joita mietittiin ihan konkreettisestikin lankakerällä huoneesta tilaa rajaamalla.

Kaupan ja postin kautta kotiin. Ehin tehä mokkapaloja just ennen salkkareita, joskaan nekään ei ihan ongelmitta onnistuneet. Ensinnäkin olin unohtanut ostaa maitoa, jonka sen enempää miettimättä korvasin vedellä. Jälkeenpäin saattoi kyllä käydä mielessä, että minttuviina olisi antanut kivaa lisämakua... Kaapista ei löytynyt myöskään ns. aitoa kaakaota, joten heitin sekaan perus O'boyta. Kyllä hätä keinot keksii. Myöhemmin tosin sain todeta, ettei mulla ole tarpeeksi tomusokeria kuorrutteeseen, eikä sitä oikein voi vippaskonstein korvata. Ei auttanut, että olin hirveellä vaivalla kantanut painavia kauppakasseja Malmilta asti ajatuksena, ettei kauppaan tarvitse mennä ennen ensi tiistaita. Kauppaan oli nyt vaan mentävä.

Ihan hyviä nuista mokkapaloista kuitenkin tuli. Ripottelin päälle mariannerouhetta perus strösseleiden ja raesokerin sijaan. Minttu antoi kieltämättä kivan lisäsäväyksen.

Tälle viikonlopulle mulla ei ole sen kummosempia suunnitelmia. Ukkeli menee yökylään äiteelleen, notta näillänäkymin laiskotellaan täällä koirulin kanssa ihan kaksin. Noi kaks seikkailija R:ää tosin menivät heti aamusesta Korkeasaareen kattelee elukoita ja nyt odottelen, notta ko. arvosteluraati saapuu maistelemaan mun aikaansaannoksia.

Astetta blondimmat mokkapalat

Siivotakin ehkä pitäis? Mut toisaalta ehtiihän sitä huomennakin...

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

DÍA DE LOS MUERTOS

Meillä saatto siskon kanssa olla eräänä iltana vähän tylsää, joten annoin sen vähän piirrellä mun naamaan...












Se fiilis mikä tulee, kun tajuat, että sun pitäis ehkä pestä naamas ennenku lähet ulos...




Ja sit Jack saatto pyytää mua treffeille...


Että tämmöstä tällä kertaa...

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ensimäinen terapiaistunto takana. Alusta meni aikaa käytännönasioihin ja ajanvarauksiin. Loppuaika puitiin vaikeaa ihmissuhdetta, enkä puhu nyt M:stä.

Kysyin eilen M:ltä mitä hänen äidillään on minua vastaan. "Ei mitään", hän vastasi. "Toivoo, että paranisit". Ilmeeni oli eittämättä epäuskoinen. Hienoa, että ymmärretään vihdoin, että olen sairas, mutta miksei hän sitten halua tulla toimeen kanssani? Miksi minua edelleen haukkutaan selän takana? "Ei se sua oo nyt haukkunut", väitti M. Eikö todella? Entäs se, kun se sanoi, ettei lääkäritkään voi auttaa mua? Tai kun se antoi ymmärtää, että olen niin huono ihminen, ettei mua voi edes rakastaa? Että M:n olis parempi jättää mut? Että oon vaan pikku prinsessa, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa? Se, että se antoi ymmärtää, ettei musta ole hoitamaan edes mun koiraa? Tai se, että se vielä yli vuoden jälkeen jaksaa muistuttaa, kuinka jätin sen töissä pulaan?

Ylpeys ja ennakkoluulot sikseen ja faktat faktoina.

1. Lääkärit ja terapeutit voi auttaa mua, mutta tietenkään ne ei voi tehdä kaikkea, vaan mun on itse tehtävä se vaikein osuus. Puhuttava ja ratkottava ne ongelmat. Tehdä oivalluksia. Ymmärrän kuitenkin sen verran, etten pysty siihen yksin. Siksi aloitin terapian.

2. Vain M voi kertoa rakastaako minua todella vai ei. Muiden sanomiset eivät siihen vaikuta, kuten eivät siihenkään kenen kanssa hän seurustelee, tai ei seurustele.

3. Olenko pikkuinen? Olen. Olenko prinsessa? En. Olenko tottunut saamaan kaiken haluamani? Kyllä, mutta ei se tarkoita että olisin saanut mitään ilmaiseksi, tai edes helposti vain sormia napsauttamalla. Minun on täytynyt tehdä töitä ja uhrauksia saavuttaakseni haluamani ihan niin kuin muidenkin. Minusta itselle tärkeiden asioiden tavoittelussa ei ole mitään väärää.

4. Se että eräät eivät jaksa käydä lenkillä, ei tarkoita ettenkö minä jaksaisi. Myönnän, ettei mulla olis mitään mielenkiintoa lenkkeillä ilman koiraa. Se siis vaan kannustaa mua liikkumaan enemmän, joka on mielestäni hyvä asia.

En myöskään väitä olevani täydellinen koiran omistaja, mutta mielestäni olen onnistunut hyvin. Koira on terve ja tyytyväinen, se osaa kymmenkunta temppua ja oppii jatkuvasti lisää. Se pääsee kolmesti päivässä lenkille, eikä joudu olemaan normaalia työpäivää pidempään yksin. Huolehdin karvaisesta lapsestani paremmin kuin itsestäni.

Kyllä, koira on aina kotona odottamassa ja se on mahtavaa. Mikään ei ole parempaa kuin palata kotiin raskaan päivän jälkeen ja saada niin iloinen vastaanotto. Nyt kun karvaturri on mökkilomalla koti tuntuu kovin tyhjältä.

Kuulin myös, että koirat ovat lapsia raatelevia petoja. Ihme yleistystä. Koiralla voi toki napsahtaa siinä missä kissalla,tai ihmiselläkin, mutta ei se tee kaikista ihmisistä ja eläimistä automaattisesti hulluja, eihän?

5. Jätinkö hänet pulaan lopettaessani työt? Ehkä, mutta ei ole minun, eikä edes hänen tehtävänsä etsiä sijaisia. Se on esimiehen tehtävä. Mulla ei ollut alaan koulutusta, mutta tein parhaani. Olisinko voinut olla parempi? Tottakai, mutta puolikuntoisena ja henkisesti poissaolevana on hyvin vaikea panostaa edes 50%:sti. Tulin töihin välillä ennen oman vuoroni alkamista ja jäin töihin pidempään, kun lapsien vanhemmat olivat myöhässä. Muisti petti ja jalat menivät alta. Vapaa-ajat Itkin ja nukuin. Sainko myötätuntoa? En.

En kaipaa myötätuntoa, mutta tein lopulta kuten vastuullinen aikuinen siinä vaiheessa tekee: jäin sairaslomalle, omaksi ja muiden parhaaksi. Lasten kanssa pitäisi muutenkin olla silmät selässä ja muutama ylimääräinen käsipari. Ei ihminen joka ei näe, eikä kuule mitään.

Torstaina puhutaan varmaan mun syyllisyyden tunteesta. Siitä, että vaadin itseltäni liikoja asiassa, kuin asiassa, enkä ole koskaan tarpeeksi hyvä.

Syökää silliä ♥

Palataanpa eiliseen... Painanko 55,2kg? Kyllä. Mahtuuko housut jalkaan? Ei. Kusenko kuin hevonen? Kyllä. Kärsinkö pahoinvoinnista? Kyllä. Onko Max kyllästynyt siihen, että mua haukutaan? Kyllä? Haluaako se päästä haukkujasta eroon? No ei, se vaan toivoo sen "höpönlöpön" loppuvan. Aiotaanko me muuttaa huitsinnevadaan? Ei. Himoitsenko suolakurkkuja? En todellakaan. Olenko unohtanut syödä pillereitä? Kyllä. Olenko raskaana? Oletettavasti en.

Pahoittelen, että pidin teitä näin pitkään jännityksessä. Olen anteeksipyynnön velkaa niille, jotka ehtivät innostua niin, että spekuloivat asiaa keskenään ja soittelivat ympäriinsä. (Toivottavasti koko suku ei nyt ole ihan hämillään.) Huomasin tässä kuitenkin taas sen perusongelman: ihmiset puhuivat keskenään, mutteivät minun kanssani. Rikkinäinen puhelin on kyllä kieltämättä kiva leikki!

Olen myös kiitoksen velkaa niille, jotka tajusivat huijauksen, mutta paljastamisen sijaan lisäsivät vettä myllyyn. Erityiskiitokset myös kaikille teille tukijoille ja kannustajille. Tuleva rouva S, kiitokset onnitteluista ja vauvanvaatteiden tarjoamisesta. Palaamme varmasti asiaan, kun se joskus on ajankohtaista.

Perheenlisäys ei tällä hetkellä ole ajankohtainen, mutta ainakin tiedän, että uskallan asian teillekin paljastaa, kun sen aika joskus on. Myönnettäkööt, että pieni vauvakuume saattoi leikin aikana iskeä ja olisihan se ollut hienoa, että lapsen laskettu aikakin olisi osunut samalle päivälle omien synttäreideni kanssa.

Kun elämässä ei ole tarpeeksi draamaa, sitä pitää kehitellä itse.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kun tyttö ei juo hän on varmaankin raskaana

Vaaka näyttää painoksi 55,2kg. Se on noussut tasaiseen tahtiin. Muistatteko, kun sanoin etteivät housut mahdu enää jalkaan? Muistatteko, kun valitin pahoinvoinnista? Muistatteko, kun sanoin omistavani hevosen virtsarakon? Muistatteko mitä te siitä päättelitte? Sen, minkä minä kielsin. Niinpä niin. Kannattaa unohtaa syödä pillerinsä. Hupsista vittu!

Elämä ei tosiaankaan mene aina niin kuin suunnitelee, enkä minä tosiaankaan ole suunnitellut mitään tällaista. En minä ole valmis äidiksi, mutta toisaalta onko sitä koskaan täysin valmis?

Ollaan M:n kanssa mietitty pitäisikö muuttaa jonnekin kauemmaksi kaikesta hälinästä. Silläkin on alkanut välit kiristymään erään ihmisen kanssa, joka tunkee nokkansa jatkuvasti meidän asioihin. Ei M ole mitään sanonut ääneen, mutta kyllä siitä näkee, että sitäkin vaivaa se, että sille tärkeä ihminen haukkuu mua sille ja yrittää saada meitä eroamaan. (M ei varmaan edes tiedä, että tiedän näistä muhun ja meihin kohdistuvista haukuista ja syytöksistä, kun ei se ole niistä tietenkään halunnu mulle mitään sanoa, etten turhaan pahoittaisi mieltäni. Mä vaan valitettavasti tiedän aina vähän liikaa.) Tätä menoa se tyyppi onnistuu vaan erottamaan M:n omasta elämästään, joka on melko surullista.

En tosiaankaan halua mitään ylimäräsiä stressitekijöitä mun elämääni. Vielä vähemmän haluan lapseni tapaavan isovanhempaa, jolla ei ole musta muuta, kuin pahaa sanottavaa. Luulisi aikuisen ihmisen voivan edes yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa ja pitää mielipiteet ominaan.

Himoitsen suolakurkkuja, vaikka inhoan niitä. Voi elämä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...