maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kuinka aivot saisi sammumaan?

Olen lukenut Ann Heberleinin kirjaa "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Ostin kirjan alennusmyynneistä, sillä otsikko kiteytti sen miltä minusta aika ajoin tuntuu. Kirjailijaan voi samaistua. Hän osaa pukea tunteeni sanoiksi. Samaistun hänen ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja tapaansa kirjoittaa. Samaistun niin helvetisti, vaikka hän kertookin lähinnä elämästään kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Samaistun hänen ahdistukseensa. Siihen repivään ja tukahduttavaan oloon, joka on läsnä lähes joka hetki. Siihen tunteeseen, kuin jokin repisi ja raapisi jatkuvasti sisuskaluja.

Ann kirjoittaa, ettei pysty lakata ajattelemasta, että hänen aivonsa eivät vain suostu sammumaan. Tiedän senkin tunteen. Tiedän sen niin helvetin hyvin. Sen, että on helpompaa lakata tuntemasta, kuin ajattelemasta. Niin ei vain tapahdu. Kymmenentuhatta eri ajatusta risteilee päässä edes takaisin, ne menevät solmuun, sivuuttavat toisiaan, yhdistyvät, eroavat taas, mutta eivät ikinä lopu. Ne eivät ikinä hiljene. Kymmenen eri ääntä riitelee päässäni jatkuvasti. Ne ovat kaikki eri mieltä samoista asioista ja eriasioista samaan aikaan. Ne eivät vaikene, eivät ainakaan silloin, kun pitäisi levätä. Silloin ne vasta innostuvatkin. Huutavat kilpaa toistensa suuhun. En pysty keskittymään mihinkään. En ainakaan yhteen asiaan kerralla. Voin miettiä samaan aikaan kauppalistaa, parisuhteen tilaa, tulevaa viikonlopun ohjelmaa ja miljoonia tekemättömiä tehtäviä, jotka pitäisi tehdä. Mikään ajatus ei pääse loppuun asti, kun neljä muuta tulee jo tilalle.

Pääni hajoaa. Minun täytyy pidellä siitä kiinni, jotta se ei räjähtäisi. Päätä alkaa särkeä. Liikaa ajatuksia. Liikaa kysymyksiä. Kysymyksiä joilla ei ole merkitystä. Miksi minä mietin kuinka leivänpaahdin toimii? Miksi minun pitäisi ymmärtää avaruuden loputtomuutta? Varsinkaan keskellä yötä? Minulla on tarve ymmärtää, jos en ymmärrä minä turhaudun ja ahdistun lisää. Googletan kolmelta yöllä päässä pyörivien kappaleiden sanoja ja  tietoja äänen tallentamisesta. En voi nukkua ennen kuin olen saanut mieltä vaivaavat asiat pois päästäni. Ainoa ongelma on, että yhden ratkaistun kysymyksen tilalle tulee kaksi uutta ongelmaa.

Miksei aivoissa voisi olla on/off katkaisinta? Lääkkeet auttoivat aluksi, mutta nyt niistäkään ei ole enää apua. Ajatukset eivät anna minulle hetkeäkään rauhaa. Eikä ahdistus. Se joka saa hengen lopulta salpautumaan. Kaikkialle sattuu. Päähän sattuu, rintaan sattuu, keuhkoihin sattuu. Repii ja raastaa.

Tarvitsen tekemistä. Sellaista jossa täytyy keskittyä, muttei ajatella. Sellaista, jossa ei tarvitse ajatella. Sellaista, jossa ei ehdi ajatella. Paitsi sitä mitä tekee. Sillätavoin saan ehkä hetkeksi rauhaa ajatuksiltani. Enpystyenjaksaenhalua.

Kukaan ei pysty auttamaan. Paitsi lääkkeet, mutta nekin vain rajallisesti. Kauanko ihminen jaksaa tällaista? Missä menee raja? Onko sellaista? Onko tämä tallaista aina? Ajatus katkeaa ja vaihtuu toiseen ja kolmanteen ja neljänteen, enkä saa mistään enää kiinni...

5 kommenttia:

  1. Mä luin kanssa ton kirjan ja vaikka osittain samaistuin niin pidin sitä jopa pliisuna(!?)... Jotenkin se teksti ei sitten kuitenkaan kuvannut niitä oikeita tunnelmia :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon ite lukenu vasta parikyt sivua niin en sen enempää osaa tosta vielä sanoa, mutta palaan varmasti vielä myöhemmin asiaan.

      Poista
  2. Kirja on loistava ja omiin muutaman vuoden takaisiin fiiliksiin se sopi kyllä hyvin, kun olo oli täysin nääntynyt kaikkien ajatusten alla. Uskon, että siitä voi saada vähän tukea joskin omassa tapauksessa se saattoi osin myös upottaa vähän lisää.
    Mutta mä liputan vahvasti terapian puolesta sunkin pään tasaajana. Oma n. 20 vuoden masennus alkaa olla hanskassa jo mallikkaasti ja keinoja näin kuuden vuoden terapian jälkeen on jo suht hyvin. Säännöllisestä lääkityksestä luovuin jo puoli vuotta terapian alkamisen jälkeen joten lääkkeet on apukeino, terapia ennemminkin se ratkaisu. Tsemppiä, usko siihen, että ansaitset parempaa ja uskalla vaatia sitä. -peach-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan ahdistus kyllä kieltämättä imaisee aika hyvin mukaansa, mutta antaa myös tukea kuten totesit.

      Terapian alkua tässä jo kovasti odottelenkin. Kelan tukipäätös vain uupuu edelleen. Toivottavasti se tulee pian ja on myönteinen. Kiitos, tsemppiä tarvitaan aina! :)

      Poista
  3. Tää on tätä itseään tämä elämä, jotkut porskuttaa läpi ilman mitään ongelmia ja taas toiset tuskin jaksavat yksinkertaista arkea, mutta tiedoksi vaan, vaikka ei taida lohduttaa, se on se äly, joka ahdistaa, et tyydy ihan vähään, siksi tuo olo, tämä kasvu ihmisenä ei oo helppoo, voimahalit sulle!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...