Jumissa vähättelyyn

Mulla oli tänään taas tapaaminen psykologin kanssa. En tiedä kiinnostaako teitä lukea näitä mun samoja valituksia. Ainakin tuntuu siltä, että lukijakato iskee aina kun pienen tauon jälkeen palaan ahdistusta ja masennusta käsitteleviin aiheisiin. Ei se mitään. Kyllä minä ymmärrän. En mäkään aina jaksa itseäni. (Ja onhan teitä ihania ja rakkaita lukijoita vielä vaikka kuinka ja jotkut teistä ovat jaksaneet minua alusta asti, joten ehkei ihan kaikki vika olekaan vain minussa? Vai onko?)

Päivän aiheena taisi olla itsensä syyllistäminen. Se, että vaadin itseltäni koko ajan liikaa. Suorastaan mahdottomia. Mulle tuli kamalan syyllinen olo, kun Putouksen UNICEF jaksoa katsoessani minulla ei ollut varaa ryhtyä kuukausilahjoittajaksi. Minulla on tarve auttaa kaikkia. Tarve pelastaa koko maailma. Psykologin luona tuli syyllinen olo siitä, että valitan "turhasta". Minun ongelmanihan ovat ihan mitättömiä esimerkiksi nälänhätään ja sotiin verrattuna. Ei minulla ole oikeutta olla onneton. Psykologi yritti muistuttaa, ettei se ole keltään pois, jos minä saan apua omaan pahaan olooni. Onko asia näin? Jos ensin autettaisiin niitä isommasta hädästä kärsiviä ja sitten meitä muita, niin eikö maailmassa olisi asiat edes vähän paremmin? Olisiko se mahdollista? En tiedä. Ahdistaa. Tämä syyllisyys nimittäin.

Pelkään myös jatkuvasti, että mun koira viedään multa pois. Että se saa jonkun kauhean taudin ja kuolee, tai että joku päättää etten ole tarpeeksi hyvä omistaja. Ettei sen ole tarpeeksi hyvä mun luona. Etten mä pysty hoitamaan sitä kunnolla. Psykologi oli sitä mieltä, että vaadin itseltäni liikoja. Että musta tuntuis ihan yhtä riittämättömältä vaikka me tehtäis 30kilometrin lenkkejä. Silti mä en olisi tyytyväinen itseeni. Se on oikeassa. Se on niin helvetin oikeassa.

Mua rupes taas itkettämään. Kaikki mulle tärkeät ja läheiset viedään multa pois. Ne joko kuolee, tai muuttaa kauas, tai muuten vaan muuttuu etäisiksi. (Siksi mua kai pelottaa, että menetän koirankin.) Sekin tuntuu olevan mun vika. Olen monta kertaa todennut psykologilleni olevani huolissani yhdestä ystävästäni. Häntä on vaikea tavoittaa. Hän ei halua, että hänet tavoitetaan. Pari päivää sitten törmäsin häneen internetin ihmeellisessä maailmassa. Sydämeni pakahtui onnesta siitä tiedosta, että hän on elossa. Ette arvaakaan monena yönä olen sitäkin asiaa miettinyt ja surrut. Hän ei kuitenkaan halunnut tulla löydetyksi ja katosi taas. Sekin on minun syytäni. En tiedä miten, tai miksi. Mitä minä olen tehnyt väärin? En tiedä. Tiedän vain, ettei hän halua olla minulle enää olemassa.

Kommentit

Suositut tekstit