Toinen käynti psykoterapeutilla

Olen mennyt liian kauan nukkumaan vasta kolmelta yöllä. En edes muista milloin olisin viimeksi mennyt sänkyyn ihmisten aikoihin. Kymmeneltä nukahtaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Unessa pysyminen taas ei. Heräsin kahdelta käydäkseni vessassa. Sitten iski paha olo ja seuraavana närästys. Lisäksi tuntui, ettei makuuhuoneessa ollut tarpeeksi happea, joten raotin ikkunaa saadakseni vähän raitista ilmaa. Tuuli vinkui ikkunanraosta kuulostaen vähintäänkin formulakilpailulta. Suljin ikkunan ja yritin jälleen nukahtaa.

Kello kolmelta hesarin jakaja mekasti rapussa. Meidän luukku ei sentään enää kolise, kun todettiin iskän kanssa yhdessä tuumin, että tarviin rahaa huomattavasti enemmän, kuin uutisia. Neljältä M vielä hakkasi jotakin peliä niin, että näppäinten hakkaaminen kuulosti melkein rummutukselta. Lopulta minä kuitenkin nukahdin.

Aamulla heräsin taas siihen vastenmieliseen tunteeseen, joka iskee kun on pakko tehdä jotakin. Kuvittelin jääväni sänkyyn vällyjen alle ja skippaavani terapian. Annoin itselleni tasan puolituntia aikaa uskoa tähän harhakuvitelmaan, ennen kuin nousin väkisin ylös. Oksetti ja kuvotti. Ehkei terapia olekaan minua varten? Tai ehkä se on vähän niin kuin suihkussa käynti. Suihkuun on välillä niin kovin vaikeaa raahautua, mutta lopulta sieltä ei haluaisi lähteä millään pois.

***

Astuessani ulko-ovista sisään vedän syvään henkeä tajuamatta ensin itsekään miksi. Paria sekuntia myöhemmin tajuan nuuhkivani suurella nautinnolla sätkätupakan hajua. Tämä ei voi olla tervettä.



Vihaan odottamista. Vihaan sitä, että terapeutteja kulkee ohitseni. Teeskentelen, etten huomaa heitä, ehkei nekään kiinnitä huomiota muhun. Mitä mä oon, 5v?

Oma terapeutti astuu ovesta sisään. Tunnen sisälläni lämpimän huojennuksen tuulahduksen. Terapeutti on neuvonut huomioimaan erilaiset kehon tunteet erilaisissa tilanteissa.

Keskustellaan mun yleisestä ahdistuksesta. Mun tehtävä on miettiä mitkä asiat lieventävät ahdistustani. Miten saan ajatukseni muualle? Vastaan sen enempää miettimättä, että koiran kanssa puuhastelu. Eihän se niin vaikeaa ollut.

Vaikeampaa on puhua ihmissuhteista. M:stä ja M:n äidistä. Saan taas kertoa saman tarinan ties monennetta kertaa. Ensin meillä oli M:n äidin kanssa oikein hyvät välit, kunnes yhteisen työpaikan ja mun masennuksen takia kaikki räjähti käsiin. Nyt ollaan siinä pisteessä, ettei olla missään yhteydessä ja nään painajaisia siitä, kuinka M:n äiti ilmestyy jokaiselle työpaikalleni ilkkumaan ja haukkumaan mut lyttyyn. "Ei susta ole mihinkään, miks sä edes yrität?" Se nauroi mulle taas toissayönä.

Terapeuttia kiinnostaa millaiset välit mä meille toivoisin. Toki entisenlaiset, mutta näin alkuun riittäisi, että kyettäisiin tulemaan toimeen ja olemaan edes samassa tilassa ilman, että mun tarvitsee kuolla ahdistukseen pelätessäni mitä se aikoo musta seuraavaksi sanoa.

Totta puhuakseni en kuitenkaan tiedä onko mun mahdollista tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla tuntuu olevan musta ainoastaan pahaa sanottavaa. Tai no tottakai se on mahdollista, mähän olen suorastaan mestari pitämään turpani kiinni silloin, kun mua loukataan päin naamaa. Se onko mun järkevää antaa sen tapahtua on asia erikseen.

Käytiin myös nopeasti läpi mun vaikeutta luottaa ihmisiin. Mun piti taas todeta, että ainoa ihminen johon oon koskaan täysin osannu luottaa oli mummi. Siitä seurasi hiljaisuus. Kysymys mummin nykyisestä voinnista tuotti vielä pitemmän tauon. "Tuollahan se on jo taivaassa", sain vihdoin soperrettua. Sitten minä kyynelehdin, mutta vain hetken. Terapeutti kysyi millaisia asioita minä hänestä muistelen. Ennen en osannut vastata, mutta nyt kun mummi viivähti mielessäni enää vain hetkittäin, osasin kertoa muistelevani eniten mummin neuvoja. (Välillä se tosin käy vain toteamassa, että "johan on perkele!" tai "mihin me miehiä tarvitaan, kun meillä on vielä kaljaa?")

Sovittiin uusi istunto viikon päähän. Oon tainnut vähän koukkuuntua ja pelottaa, jos se yhtäkkiä toteaakin, etten sovellu sen asiakkaaksi.

Kolhaisin sitten lähtiessäni kynteni niinkin näppärästi, että tipin lisäksi irtosi kolme kerrosta geeliä ja pari kerrosta omaa kynttä. En tiedä johtuuko kolahduksesta, vai jostain geelin aiheuttamasta reaktiosta, mutta nyt mun kynnessä on kaks mustelmannäköstä vihertävää laikkua. En tiedä pitäiskö niistä huolestua?


Väsyttää ja päässä risteilee miljoona ajatusta ja tunnetta, joita en osaa yhdistää oikein mihinkään. Palapelinpalasia sadasta eri pelistä, sopimattomia mihinkään. Menenkin tästä nollaamaan aivoni jollain hömppä elokuvalla ja lakkaan jorisemasta turhanpäiväisiä tämän enempää.

♥: Tintti 

Kommentit

  1. ei hätää toi kyns on ihan normaali tommose jälkee, mustelmii ne on:-) itelläni käyny sama - jomottaa muuten pirun kauan. aattelin vaan kertoa, että sait yhden lukijan lisää. tykästyin kirjotustyyliis ja mummos sanat oli ihan mahtavat ''mihin me miehiä tarvitaan, kun meillä on vielä kaljaa?''. Hc mummo. Tosin musta tuntuu et kaikki mummot on oikeesti vähän hc haha.

    xx, Carpe fucking Diem


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jo luulotautisena aattelin et nyt mulla on joku kauhee ja vaarallinen bakteeritulehdus. Mut hyvä jos selvisin mustelmilla. :D

      Tervetuloa joukkoon! Mummi saatto olla ehkä vähän katkera mitä miehiin tulee, mut sen letkautukset oli kyllä parhautta! ♥ :D

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit