torstai 10. tammikuuta 2013

Pää täynnä hattaraa

Tämä päivä ei taaskaan ollut niitä onnistuneimpia. Meidän piti kaverin kanssa mennä yhdessä aamulenkille, mutta nukuttiin molemmat "pommiin". Toisekseen kaverin piti tulla käymään, mutta sekin oli nukkunut pommiin ja jätti siis tulematta. Onnekseni kolmannella toverilla oli minulle iloisia uutisia. Ne eivät koskeneet minua, vaan häntä, mutta tämä ilmoitusluontoinen asia sai minut kuitenkin tuntemaan itseni yllättäen pirteäksi.

Käytin yllättävän energiapiikkini siivoilemalla vähän sieltä ja vähän täältä. Sain jopa pestyä koneellisen pyykkiä. Söin kunnolla ja sitten lamaannuin taas.

Mitä lähemmäksi viisarit liikkuivat ilta yhdeksää, sitä ahdistuneemmaksi tulin. Yritin katsoa elokuvaa, mutta vahdettuani filmiä kahden miinuutin välein annoin periksi. Yritin lukea, mutten pystynyt keskittymään. Kymmentä yli yhdeksän en enää kestänyt, vaan soitin M:lle kysyäkseni tulisiko hän suoraan töistä kotiin. Lupasi tulla. Tunsin itseni säälittäväksi.

Seuraavat puoli tuntia minä kärsin hengenahdistuksesta ja hysteerisestä itkukohtauksesta, jolle ei meinannut tulla loppua. Mieleni teki huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtisi, mutta koska sellaista ei kerrostalossa kuunneltaisi hyvällä, tyydyin puremaan hammasta ja puhisemaan itsekseni.

Mies tuli kotiin ja istuutui viereeni olohuoneen lattialle utelemaan, mikä minulla oli. Sain vaivoin todettua, että pääni hajoaa ja turhauduin miehen kysyessä "minkä takia?" NO SUN! Itkin sille etten mä enää voinut olla varma milloin se puhui totta ja milloin ei ja se teki minut hulluksi.

"En mäkään voi tietää jos sä valehtelet, sen takia mä uskonkin aina mitä sä sanot."

Ai jaha. Nyt mä olen huono ihminen, kun en usko sitä, ajattelin itsekseni. Ääneen sen sijaan totesin, että mies olikin valehdellut niin monesti aikaisemmin, ettei varmaan itsekään enää erottanut totta valheesta. Se kyseli mistä se muka valehtelisi, siitäkö, että se rakasti mua? Totesin, etten mä siitäkään voinut olla mitenkään varma (vaikka olinkin ihan varma, ettei se rakastanut, joskaan en keksinyt sen motiiveja olla mun kanssa) ja lisäsin, että jos se rakastaisi mua, niin se tulisi kotiin silloin kun on luvannut.

"Ei se pelkästään sitä tarkota", M sanoi ja minun ollessani yhtä kysymysmerkkiä se tarkensi, että rakkautta pystyi osoittamaan esimerkiksi tällä tavoin halaamalla ja lohduttamalla, jos toisella on huolia. Muistutin, ettei se voinut halata, saati lohduttaa, jos ei ollut paikalla. Sitä paitsi ei olisi mitään lohdutettavaa, jos se ei itse aiheuttaisi huolia. 

"Ei aina voi olla paikalla, tänäänkään mä en ollut", M viisasteli.
"Mutta tänään mä tiesin missä olet!" Viisastelin takaisin, eikä mua enää itkettänyt, mua vitutti.

Jotenkin M oli kuitenkin jälleen kerran onnistunut muuntamaan aivoni hattaraksi, joten unohdin kinata sen kanssa enempää.

"Olitko sä menossa jonnekin huomenna?"
"En, miten niin?" Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta.
"Oon menossa huomenna faijalle..."
Mun aivot alkoivat taas palata alkuperäiseen muotoonsa.
"...oisitko sä halunnu lähtee mukaan?"
En tiennyt mistä nyt tuuli, oliko se syyllisyyden hento tuulahdus, vai oliko kyse jostain muustakin, mutta tällaisia tarjouksia ei usein herunut, joten lupasin lähteä. Eihän sitä tiennyt, kenties mulla olis sen isälle jotain kerrottavaakin...

♥: Tintti


4 kommenttia:

  1. Sullon ehkä siistein blogi, mitä oon tähän asti lukenu :) liityin myös lukijaks(;

    http://forangelseyes.blogspot.fi/ < tuonnekki saa liittyy^^

    VastaaPoista
  2. Suuret kunnioitukset, että näin rehellisesti kirjotat niin iloista + suruistaki! Tykkään tästä aitoudesta. Jatka samaan malliin, ja voimia kotirintamalle.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...