torstai 31. tammikuuta 2013

Nummela Sightseeing

M rikko lasin ja se oli ilmeisesti jotenkin mun vika.

"Onks sun perimmäinen tarkotus oikeesti päästä musta eroon?"

Anteeks mitä vittua? Ai mun perimmäinen tarkotus? Ettei vaan olis kuitenkin sen haave päästä musta eroon? Mulla on pitkästä aikaa vähänkin piirteempi olo, mut M:llä ei oo muuta tekemistä, kun mun haukkuminen päivästä toiseen. Onneks pääsin tänään hetkeks pois sen luota. En jaksais nyt yhtään kuunnella tollasta paskaa.



Ystäväni Jaana tuli meille heti aamusta ja syötiin niinkin terveellistä aamupalaa, kuin merkkareita ja unelmakäärretorttua, ennen kuin lähettiin viemään koirulia eläinlääkäriin. Ei päästy pitkällekään, kun autosta meni rengas. Suomalaiset on kyllä hirveen hienoja ihmisiä siitä, että ketään ei kiinnosta pysähtyä auttamaan, vaikka tienvarressa seisoo kaks avutonta naishenkilöä. Onneksi  Jaanan isä tuli meidät kuitenkin pelastamaan ja kesärengas rikkoutuneen tilalla, myöhästyttiin vain puolituntia.

ADHD kenguruni ei olisi millään halunnut rauhottua, vaan vouhotti ympäriinsä kunnes rauhoittavat alkoivat vaikuttaa ja se suoraan sanottuna läsähti maahan. Reppana. Siinä vaiheessa, kun sammunutta koiraani kannettiin röntgeniin, me lähdettiin Jaanan kanssa Nummelan kotipitsaan pitsalle, koska hyvä ruoka, parempi mieli!

Toinen toverini on kyseisellä elukkaklinikalla töissä, joten se laitto mulle jatkuvasti väliaikatietoja mun mussukan tilanteesta. Vaikutti kuulemma vallan terveeltä nuorelta herralta. Hyvä niin!

Sillä aikaa kun lapsoseni veti klinikalla vielä sikeitä, me pistäydyttiin Jaanan kanssa niillä riehumaan välillä niiden koiran kanssa. Peetu on kyllä melkein yhtä apina, kuin tuo mun kultsiherrakin. Koko ajan piti olla hyppimässä ja änkeämässä syliin.


Päästiin hakemaan mun vauvaa vähän neljän jälkeen. Reppana käveli kuin sammumispisteessä oleva humalainen ja kaatuili välillä. Päässä oleva tötterö ei millään muotoa parantanut herran pystyssä pysymistä, sillä herra olisi siitä huolimatta halunnut tehdä lumisukelluksia. Nyt se reppana nukkuu tossa mun vieressä omalla pedillään, lämpösen peiton alla ja itkee välillä. Voi toista.



Puoli kahdeltatoista lähdettiin ja oltiin kuudelta kotona. Aikamoinen reissu. Tili hupeni taas kivasti 670€:lla, mutta mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi.

♥: Tintti

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä parannus, joten ei mitään kiirettä

Tappelin viime yönä taas mummin kanssa. "Vitut mä mitään kuolen! Ja jos kuolenkin, niin kuolenpahan ainakin ilosena!" Yeah, that's the spirit! Siinä sivussa se ehti kuitenkin myös läksyttää M:ää siitä, et jos se ei kohtele mua hyvin, niin hän tulee omatoimisesti hirttämään sen munista kattoon. Ihan niin kuin se uhkasi eläessäänkin. Voi niitä aikoja! Pitäis ehkä käydä sen haudallakin joskus. Sillä alkaa varmaan olemaan jo janokin... (Eräät kävi sille kerran juottamassa vähän kaljaa.)

Sen lisäksi, että olen alkanut näkemään unia, olen selvästi myös alkanut nukkumaan kunnolla. Parhaimmillaan pärjään 9 tunnin yöunilla ja heräilen jo reippaasti ennen puolta päivää. Toki se vaatii yhä verokseen päiväunet, mutta niin kauan, kuin ne eivät pitkitä yöunia iltapäivään asti kaikki on paremmin kuin hyvin. Alan taas ymmärtää, kuinka paljon stressi vaikuttaa unen saamiseen ja sen laatuun. Olen nimittäin nukkunut paljon paremmin sen jälkeen, kun tein suullisen hoitosopimuksen psykoterapeutin kanssa.

Stressaan perjantain lääkärikäyntiä, mutta vielä enemmän taidan olla ahdistunut koirulin huomisesta lekurireissusta. Tiedän kyllä, että se pääsee osaaviin käsiin ja kyseessä on ihan rutiinitoiminpiteitä, mutta kunhan nyt pitää taas ahdistua kaikesta mahdollisesta. Sillä aikaa, kun koiruli on uinumassa, kaveri lupas esitellä vähän uusia kotiseutujaan. Sinällään siis jotain kivaakin tiedossa.

Ns. normaalin unirytmin lisäksi olen onnistunut saavuttamaan jotain muutakin. Eilen luin yli puolet kirjasta, joka minulla on kesken. Lukemistani on jarruttanut ennakkoluulo siitä, etten kuitenkaan pysty keskittymään, enkä ymmärrä lukemaani, jolloin lukeminen ylipäätään on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Eilen kuitenkin heitin ennakkoluulot nurkkaan ja annoin itseni vain lukea välittämättä siitä muistaisinko enää hetken päästä mitä pari sivua sitten tapahtui. Yllätyksekseni minä muistin. En toki kaikkea, mutta osan ainakin.

Paikka vapaana on ehkä turhan hankalaa luettavaa näin alkuun, koska se vilisee niin paljon sellaisia politiikkaan liittyviä asioita ja sivistyssanoja, että joudun minimaalisen sanavarastoni tähden vähän väliä tarkistamaan googlesta mistä on kyse. Toisaalta nimenomaan tämä kirja on kuitenkin herättänyt uudelleen lukemisen himon. Sen tunteen, että on vielä pakko lukea seuraavakin luku ja sitä seuraava, ennen kuin pystyy menemään yöpuulle. (Pahimmassa tapauksessa joudut lukemaan koko kirjan yhteen putkeen, ennen kuin maltat laskea sen käsistäsi.)

Toki menen edelleen sekaisin osasta henkilöhahmoja - siitä, kuka oli kenenkin veli, äiti, tai lapsenlapsi, mutta olen antanut tämän anteeksi itselleni. Toki on myös hyvin häiritsevää, että kuvittelee jonkun henkilön ruskeatukkaiseksi ja hiukan pyyleväksi läpi lähes koko opuksen ja vasta loppumetreillä selviää, että kyseessä onkin hintelä, punakeltatukkainen mies. Mitä ihmettä!? Ei mulle ole ennen tällaista sattunut. En pysty olemaan miettimättä mistä tämä johtuu. Potter on täynnä erilaisia henkilöhahmoja, samoin Taru sormusten herrasta, mutta ei minulla ole niidenkään nimien muistamisen kanssa ollut koskaan mitään ongelmia. Toisaalta olen lukenut ne silloin, kun muistini vielä toimi (ainakin melkein) kunnolla ja toki kyse oli silloin fantasiakirjallisuudesta. Onko "vika" nyt minussa, vai kirjassa?

Rowling saa ainakin minun armahdukseni. Senkin härski täti!


♥: Tintti

tiistai 29. tammikuuta 2013

Naiseus koetuksella, eli papa-kokeen otto

Ai vittusaatanajumalautahelvetti!

Olin tänään kamalan itsekäs. Soitin musiikkia bussissa niin kovaa, että se varmasti kuului läpi ja valtasin kaksi paikkaa yhden sijasta. Oli sellanen olo, että jos joku tulee viereen saan sydänkohtauksen ja kuolen, tai vähintäänkin vedän jotain turpaan. Niinpä suljin silmäni, huudatin Mikaa niin, etten kuullut muuta ja teeskentelin olevani lähes täydessä bussissa yksin, koska ahdistuksen määrä olisi saanut minut muuten oksentamaan. Mulla oli kamalan huono omatunto asiasta silloin ja on edelleen.

Ahdistuksen potenssiin tuhat aiheutti tänään papa-koe. Sitä toimenpidettä enemmän inhoan ja pelkään ainoastaan neuloja. Pelkkä ajatus siitä, että olet vieraassa paikassa, vieraan ihmisen edessä ronkittavana ja olet kykenemätön tekemään oikeastaan mitään muuta, kuin yrittämään kestämään kipua on kuvottava.

Todellisuus ei ole sen ruusuisempi. Kun on melkein puoli vuotta tuntenut palavansa elävältä pienestä hipaisustakin, ei auta yhtään, kun sisällesi tungetaan kylmä metalliesine täysin varoittamatta. Ai vittusaatanajumalautahelvetti! Sisälläni paloi ja päässäni pyöri menneisyydestäni filmi, jota en olisi välittänyt katsoa. Huusin luultavasti kuin syötävä, mutta täti kehotti vain rentoutumaan. Miten helvetissä tässä voisi rentoutua, jos sitä ei pysty tekemään omassa sängyssäkään? Kysynpähän vain! Yritin pysyä hiljaa ja keskityin huutamisen sijaan puremaan huuleni verille.

Toimenpide oli onneksi ohi nopeasti, vaikka se tuntuikin kestäneen ikuisuuden. Tunti tapahtumasta on kulunut, mutta sisälläni polttelee vieläkin ja alavatsakivut ovat pahempia, kuin pahimpinakaan menkkoina. Ihan näin varoituksena, että jos joku erehtyy hipasemaankin muhun tänään, se saa aika varmasti nyrkistä. Vietän ehkä varmuudenvuoksi loppupäivän sängyssä syömässä merkkareita.


♥: Tintti, Little Miss Sunshine

maanantai 28. tammikuuta 2013

Sweet Dreams ja paskan marjat!

Mulla alkaa mennä hermot mun uniin. Ilmeisesti mun alitajunta ei ole vieläkään oikein hyväksynyt mummin kuolemaa, koska se tyrkyttää mulle jatkuvasti jotain rinnakkaistodellisuuksia ja aikamatkailuja.

Ensimmäisessä unessa mummi ei lainkaan ollut kuollut, vaan joutunut hullujen huoneelle. Hautajaiset oli pidetty vain lavasteena, koska ajateltiin, että meille lapsen lapsille olisi helpompaa hyväksyä se, että mummi on kuollut, kuin tullut hulluksi. Totuus paljastui, kun yhtäkkiä ilmoitettiin, että mummi on sen verran hyvässä kuosissa, että lähdetään moikkaamaan sitä hourulaan. Reaktio oli yksinkertaisuudessaan WTF!? Miten kukaan voi keksiä mitään noin älytöntä? Antaa nyt toisten surra ja ilmoittaa sitten, ettei se olekaan kuollut. Tässä suvussa tuskin ketään voi muutenkaan kutsua täysin selväjärkiseksi.

Toisessa unessa matkattiin ajassa taaksepäin. Kaikki muut ihmiset olivat tulevaisuudesta, paitsi mummi. Elettiin aikaa, ennen kuin syöpä oli todettu ja olin saanut jonkun kuningas idean. Tämä oli selvästi merkki suurimmilta voimilta muuttaa tulevaisuus ja pelastaa mummi keinolla millä hyvänsä.

"Kannattaiskohan sun polttaa noin paljon? Saat vielä syövän!"
Mummi nauroi. "Tähänkin asti oon polttanu ilman syöpää! Sitäpaitsi kaikki me kuollaan ennemmin tai myöhemmin."
"Sä voit ihan oikeasti kuolla tohon!"
"Ei kai kukaan kuole tupakkaan enää nykyaikana."

WTF!? Mummi nyt se turpa kiinni!


♥: Tintti

lauantai 26. tammikuuta 2013

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain! ♥

En normaalisti hirmusti esittele miun kultapoikaani täällä, mutta tänään on erityispäivä. Tänään on koira herra saanut rutkasti hellyyttä, rapsutuksia ja lahjoja. Sillä on nimittäin syntymäpäivä! Vastahan se oli sylissä kannettava pieni karvapallo. Vastahan se muutti tänne ja nyt se on mukamas jo vuoden! Miten siitä on jo noin iso poika kasvanut?

Porukat kävi kylässä maistelemassa bebejä ja onnittelemassa Jaskista. Herra sai lahjansa ihanan rapisevassa pussukassa, joka oli melkein kivempi, kuin pussin sisältö.

Haupan lahjapaketti ja karvanlähtöaika

Pussista paljastui nahkaluu ja ihan uusi lelu, röhkivä possu! Tämä päivä onkin mennyt lähinnä koiran röhkiessä kilpaa possunsa kanssa. Taitaa olla herran uus lemppari lelu!




Iltasella syntskärisankari sai vielä ihanan herkkuluun. Ensin sitä oli kiva vaan heitellä ympäri olohuonetta, mutta nyt siitä on suurin osa päätynyt jo pojan vatsaan.


Suokaa anteeksi, menen hellimään kultaani.

♥: Tintti

perjantai 25. tammikuuta 2013

Kas mestari leipuri oon!

Ei hele. Mun ei pitäis antaa leipoa, saatika sitten väsätä jotain leivonnaisia. Äiti anto mulle viimeks bebe leivosten ohjeen ja pakkohan sitä oli tämmösenä herkkusuuna päästä kokeilemaan.


Ensimmäinen ongelma oli se, ettei meillä ole mittakuppeja, tai no on meillä yksi, mutta se kertoo vaan eri juttujen gramma ja kuppimääriä, enkä mä sellasista mitään ymmärrä. (On se nyt kumma, kun leipurilla ei ole edes perinteistä desimittaa.) No ei se mitään, vedin fiiliksen mukaan niin, että 1,5dl kermaa muuttui nopsasti 2desiin. Mitä mä muka sillä jäljelle jäänellä puolella desillä oisin tehny? En mitään!

Ohje neuvoi ensimmäiseksi vatkaamaan munat ja sokerin. Mitä tekee Tintti? Tunkee voihin käsikäyttösen pallovatkaimen ja vispilän risteytyksen, koska ei omista sähkövatkainta. Luulisi blondimmankin tajuavan, että se nyt on viho viiminen asia mitä siihen voikimpaleeseen kannattaa tunkea. Lopputuloksena oli tietenkin se, että se koko saakelin voiklimppi on siinä vispilässä kiinni. Varmaan ensimmäinen vartti meni sitä voita siitä sitten irrotellessa. Ens kerralla vois ehkä käyttää heti sitä puukapustaa, tai ostaa suosiolla valmiin murotaikinan.

Eeppinen vispilä (ennen käyttöä)

Ohjeen mukaan leivoksia olisi pitänyt tulla 20kpl, mutta koska mulla oli käytössä vaan yli suuria ja leveitä piirasvuokia, niitä tuli vain 13kappaletta. Kolmastoista oli toki se epäonninen joka halkesi kahtia, kun siirsin leivoksia lautaselle.

Kuorruttaminenhan on kans aina yhtä hauskaa puuhaa, koska aina joko tomusokeria, tai vettä on liikaa. Onnistuin siis tuhlaamaan tomusokeria koko purkin. Hyvä minä! Korvasin nonpparellit strösselillä, koska nonparellit on ihan yliarvostettuja. Ne ei maistu miltään ja on muutenkin paljon tylsempiä, kuin kirkkaan väriset strösselit.

Anyway, ihan syötävän näköisiä noista kuitenkin loppujenlupuksi tuli, vai mitä te olette mieltä?

ps. Anteeksi, että olin taas laiska kuvan muokkaaja

♥: Tintti

torstai 24. tammikuuta 2013

Kolmas kerta toden sanoo

Jos olette saaneet tarpeeksi luulotautisuudestani, hypätkää suoraan kohtaan "Terapiaa".

Pissatautitinen Polle

Olin taas nukkumaanmennessäni turhan tietoinen siitä, että seitsemältä olisi pakko nousta ylös ehtiäkseni terapiaan. Menin sänkyyn jo yhdeksän pintaan, mutta olin hereillä vielä yhdeltä. Mua ei väsyttänyt, mua pissatti. Oon yks saatanan kusitautinen hevonen. Oikeasti. Yöllä heräsin kolmesti vain käydäkseni vessassa. Kyse ei edelleenkään ole pissataudista, koska sitä nestettä tulee ulos joka kerta ihan älyttömiä määriä.

Yritin jälleen kerran googlettaa syitä vaivalleni, mutta yhä vain ehdotukseksi tuli raskaus ja diabetes. Ensimmäiseen en usko, koska menkat tulee normaalisti, syön pillereitä, eikä niitä lapsia vissiin ihan itsekseen muutenkaan synny. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon en suostu, koska mulla ei ole aikomustakaan alkaa piikittää itseäni. Kuulostaa ehkä tosi lapselliselta, mutta mieluumin vaikka kuolen.

"Tohtori T" ehdotti, että vaiva saattais johtua myös ruokavaliosta, siitä, että oon lopettanu ketipinorin syömisen (veritulpan pelossa), tai yksinkertaisesti siitä, että juon tavallista enemmän. Vitsihän on siinä, että juon päivässä hädin tuskin litran, joten mistä ihmeestä sitä tavaraa riittää!?

Oon muuten lihonnut. Pari kiloa vaa'assa ei tosin tietääkseni pitäisi näkyä juurikaan kropassa. Silti tuntuu, että mun vatsa on kamalan iso, mutta ehkä toi mystinen nestemäärä vaan turvottaa. Mulla ei olis nyt aikaa, eikä mielenkiintoa sairastua mihinkään syömishäiriöön. Ehkei pelko ole kovin aiheellinen, sillä olen kuitenkin hyvin tietoinen muutamista rintojen alapuolella törröttävistä kylkiluistani. Näytän vain väärin kootulta palapeliltä. Yläkroppa on oma, mutta alakroppa on mursun.


Terapiaa

Odotushuoneessa oli ensimmäistä kertaa minun lisäkseni nuori naisasiakas. Se oli nätti ja meikannut. Mä en ole pessyt tukkaani 5 päivään. Nyt se pitää mua säälittävänä. Oon sen mielestä oksettava, ruma ja laiska paska! Terapeutti tuli hakemaan minua juuri parahiksi ennen kuin ehdin keksiä lisää surkeita tapoja haukkua itseäni.

Puhuttiin mun väsymyksestä, kuinkas ollakaan. Siitä kuinka mun tarvitsee ottaa päiväunet kauppareissunkin jälkeen, koska kokemus on niin ahdistava ja raskas. Puhuttiin siitä kuinka kuvittelen kaikkien arvostelevan minua ja siitä kuinka tyhmältä se omasta mielestänikin kuulosti.

Puhuttiin myös siitä, kuinka mun olo on koko ajan sekava ja ahdistunut, koska tulevaisuus on kaikilta osin epävarmaa, enkä mä kestä sellasta. Mun pitää aina tietää mitä tapahtuu, varsinkin jos kyse on terveydestä, tai rahasta. Saanko mä hoitoa ja jos saan, niin millä se maksetaan?

Päätettiin helpottaa mun elämää ainakin yhdeltä osin. Tehtiin suullinen hoitosopimus ja nyt mulla on valmiina psykoterapeutti. Lääkärin lausunnon saan ensi viikon perjantaina. Sitten pitäisi päättää aloitanko terapian samantien, vai vasta sitten, kun Kela on myöntänyt tuen. Kela toki maksaa käyntejä takautuvasti päätöksen ollessa myönteinen, mutta Kelan tuntien ne voi yhtä hyvin kieltäytyä antamasta mitään tukea ja sittenkös mä vasta pulassa olenkin.

Täytyy selvittää, voisinko tavata psykopolin psykologia siihen asti, että Kelan päätös tulee ja uskallan aloittaa terapian. Muussa tapauksessa joudun ottamaan riskin ja aloittamaan terapian samantien, sillä jos jään kahdeksi kuukaudeksi yksin ajatusteni kanssa siitä ei kyllä seuraa yhtään mitään hyvää.

Ylös noustessani jalat tutisivat ja oksennus tuntui nousevan kurkkuun. Ahdistus paheni, kun pääsin ulos huoneesta. Paniikkikohtaus jäi lopultakin vain lieväksi, mutta tuntui silti melko surkuhupaisalta saada moinen kohtaus heti, kun oli saanut yhden asian järjestykseen.

♥: Tintti




tiistai 22. tammikuuta 2013

Aika aikaansa kutaki

Olin tänään pitkästä aikaa psykopolilla tapaamassa psykologia, niin ja näillä näkymin myös viimeistä. Voi haikeus!

Tällä kertaa kärsimättömyyteni odottamisen suhteen johtui lähinnä nenäliinan tarpeesta. On inhottavaa yrittää niistää sisäänpäin.

Puhuttiin lähinnä mun psykoterapeutin etsintöjen etenemisestä. Kerroin, kuinka helppoa puhuminen tapaamalleni psykoterapeutille on ja että hän on mukava. Sen, että hän on keskittynyt kriisi- ja traumapsykoterapiaan jätin mainitsematta, vaikka kai sekin tulee pian ilmi joka tapauksessa. Jotenkin on vain syyllinen olo siitä, etten valinnutkaan psykoanalyyttista suuntausta, vaikka sitä minulle suositeltiin.

Psykologi oli kuitenkin yhtä mieltä kanssani siitä, että kenellekään tuskin on vain yhtä ns. oikeaa terapeuttia ja riittäisi, että ko. terapeutti on tarpeeksi hyvä ja kemiat kohtaavat. Toivottavaa myös olisi, että tehtäisiin hoitosopimus ennen kuun loppua. 1.2 on nimittäin käynti psykopolin lääkärillä ja samalla viimeinen käynti koko psykopolilla. Mieleni tekisi tehdä psykologilleni kiitoskortti kuluneesta vuodesta. Olisiko se kuitenkin liian kornia? 

Kertasin vähän joulun jälkeisiä tapahtumia, mutta koska olen purkanut ne asiat jo aikaisemmin tänne, ystäville ja psykoterapeutille, ei minulla ollut enää juurikaan mitään sanottavaa. Se on nimittäin niin, että siinä vaiheessa, kun saan asiat kerran ulos päästäni, ne vaivaavat minua huomattavasti vähemmän, enkä näe syytä jankata samasta asiasta moneen kertaan, varsinkaan jos keskustelu ei kuitenkaan etene suuntaan, tai toiseen. Tuntuu silti hassulta, ettei minulla riittänyt sanottavaa, sillä muistan kyllä oikein hyvin monet kerrat, kun olen itsekseni kironnut täällä sitä, etten pääse psykologin juttusille sillä samaisella hetkellä, kun tuntuu, että pää on niin täynnä, että räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Valitin toki myös mun väsymyksestä ja päin peetä olevasta unirytmistä. Minua ei juurikaan helpottanut tieto siitä, että jotkut ihmiset vain ovat luonnostaan iltavirkkuja. Minä en halua olla iltavirkku! Haluan herätä aamulla, kun aurinko vielä paistaa. Haluan, että inspiraatio iskee päivällä, eikä keskellä yötä. Haluan nukkua öisin ja elää päivisin. Olisiko se tosiaan liikaa vaadittu?

Mietittiin, että voisin tehdä itselleni lukujärjestyksen. Kuulostaa liikaa siltä, että olisi pakko tehdä jotakin tietyllä kellon lyömällä, vaikkei yhtään huvittaisi. Kuulostaa ahdistavalta. Toisaalta lukujärjestyksen avulla saisin kaipaamani päivärytmin, enkä ehkä kuolisikaan tylsyyteen. Niin, ehkä. Kenties kuolisin sen sijaan vain paineen aiheuttamaan ahdistukseen ja kamalaan syyllisyyteen, siitä etten pystyisikään noudattamaan itse itselleni määräämää päivärytmiä.

Tää on kyllä taas niin tätä.

♥: Tintti

The Little Mermaid

Mulla oli tylsää. Mun teki mieli tehdä merenneito. Oikeastaan mun on tehnyt mieli tehdä merenneito aika pitkään. Olin jo kauan sitten päättänyt, että sen suomut lainaan särjeltä, siis siltä kalalta. Mitään muuta en sitten tiennytkään.

Olen pahistaiteilija ja häpeämätön varas, sillä käytin vaan muiden ottamia kuvia. Yhyy. Aloitin googlettamalla särkiä, sitten vein pyrstön kultakalalta. Tämän jälkeen googletin jonkun random naisen, lisäsin sille Angelina Jolien tukan x 3, lisäsin vielä vähän tukkaa joltain toiselta naiselta, istutin tyttösen kivelle, lisäsin meren, sitten taivaan. Auringonkin googletin erikseen, niin ja laivan, jota en sitten jaksanutkaan leikellä niin hyvin, kuin olisi ollut tarvis, enkä kyllä paljon muutakaan, kuten näkyy. Kunnollinen hiiri olis ihan kiva. Tasohiirellä kikkailu on jotenkin niin hirveän paljon vaivalloisempaa.


Onneksi väreillä leikkiminen antaa niin paljon anteeksi laiskalle.



Nyt vois ehkä kokeilla sitä nukkumista!?

♥: Tintti

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

En minä huijannut, muutin vain sääntöjä

Mentiin eilen siskon kanssa porukoille pitsalle. Äippä pisti meidän katsomaan meidän vanhoja roinia läpi, jos vaikka haluttais säästää jotain, muussa tapauksessa ne heitettäisiin kaikki pois. Todettiin, että jos ei tiedetä mitä siellä on, niin ei me osata niitä kaivatakkaan. (Kuka muka osaisi kaivata jotain esikoulussa askarreltuja epämääräisiä taikataikinakasoja, joiden oli ilmeisesti tarkoitus esittää jotain eläimiä,)

Äipälle ei kuitenkaan oikein kelvannu, ettei huolittu mitään ja se kaivo sieltä romuläjästä millon mitäkin. "Entäs tää?" Kun meidän ilmeet näytti lähinnä kysyvän, miksi vitussa me tuo haluttaisiin, saatiin kuulla tarinaa siitä, kuinka oltiin saatu sekin joskus kolmen vanhana ja että eihän sitä nyt voinut heittää pois. Helppo elämä.

Meidän alkuperäinen suunnitelma oli katsoa  Karibian piraatteja samalla, kun syödään pitsaa, mutta koska kotelo oli tyhjä, eikä pätkää lukuisten dvd koteloiden aukomisen jälkeenkään löytynyt, annettiin periksi ja syötiin pitsat perinteisesti keittiön pöydän äärellä.

Pienen sulattelun päätteeksi käytiin penkomassa kaapista vanhoja pelejä. Alotettiin laivan upotuksella. Kesken pelin ilmeni, että siskolla oli ihan omat säännöt ja se oli laittanut peräti kolme laivaa kiinni toisiinsa. Ylläri, että se voitti.

Seuraavaksi kokeiltiin aliasta. "Keksi sä säännöt, niin mä etin nopan!" Ollaan jotain maailman huonoimpia selittäjiä, eikä varmaan ymmärretty puoliakaan sanoista. Onneks pelattiin kahestaan, koska ei kukaan ulkopuolinen olis ymmärtäny mitä me yritetään kertoa.

"Tädillä on tämmönen"
"FLYYGELI!"

Paineen alla on lisäksi hirveen vaikea keksiä mitään sanoja. Sisko voitti taas, koska äiti autto sitä. Ihme huijausta!

Pelattiin myös Potter versiota Cluedosta, kunnes tajuttiin, ettei sitä oo oikein mitään järkeä pelata kahestaan. Siinä pelissä oli myös joku ihme haamu, jota olis saanu liikutella, mutta ei me oikein ymmärretty sen pointtia.

Testattiin myös pokemon yatzya, joka sekin tuntui aluksi kumman vaikealta noin lasten peliksi. Pokemonien nimien muistaminen ei jostain syystä kylvänyt lisäpisteitä. Niinpä sisko voitti taas.

Sisko halus oppia pelaamaan pokeria. Iskä yritti sitä hirveesti opettaa, mutta mä en ymmärtänyt korttien arvoa, eikä sisko ymmärtänyt miksei niitä kortteja saanut vaihtaa niin monesti, kuin halusi. Lisäksi se oli meidän mieleen aivan liian lyhyt peli. Niinpä pelattiin paskahousua - jälleen kerran ihan omilla säännöillä. Oltais kauheesti haluttu pelata myös peliä, jota kutsuttiin nimellä "kaljaa pöytään", muttei mitenkään muistettu, että miten sitä pelataan, saatika mikä sen pelin oikea nimi on, jotta oltais voitu tarkistaa.

Lautapeleistä parhain olis kyllä ollu Trivial Pursuit Disney, mutta se on vissiin mökillä. Se on hieno peli, varsinkin, kun osataan vastata kaikkiin kysymyksiin. Siitä mä tykkään!

Lautapelejä arvostetaan nykyään ihan liian vähän! Ketä kiinnostaa istua yksinään tietokoneen äärellä räiskimässä porukkaa kuoliaaksi, kun voisi yhtä hyvin pelata lautapelejä hyvässä seurassa? En tajua.

Päivän nauruterapian kruunasi putous, joka katsottiin koko perheen voimin.

♥: Tintti

lauantai 19. tammikuuta 2013

Pähkinä purtavaksi

Ollaan vietetty iltaa selaamalla illuusioita internetin ihmeellisessä maailmassa. Oltiin sitä mieltä, että suurin osa illuusioista oli ihan paskoja, eikä puolet edes ollu mitään illuusioita. No, nyt ollaan tässä siskon kanssa valehtelematta ainakin puolituntia yritetty ymmärtää yhtä illuusiota, joka ei mene meidän kaaliin sitten mitenkään. Illuusion pääset katsomaan tästä. Siis mistä toi yks ylimääränen jäbä ilmestyy? Ollaan perehdytty tähän asiaan nyt niin suuresti, että ollaan tehty paintilla oikein kuvakollaasejakin ja ahdistuttu vatsamme sekasin, mut ei me vaan tajuta tätä!


Auttakaa nyt idiootteja : DDD

♥: Tintti

perjantai 18. tammikuuta 2013

Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä

Tänään oli taas käynti työkkärissä. Tai no taas ja taas, enhän mä siellä vissiin kovin montaa kertaa oo tän nykysen työnhaun aikana käyny. Tää tais olla peräti toinen kerta. Yllättävää sinänsä, ettei niillä mitään varsinaista asiaa ollu. Tsekattiin, että mun kaikki tiedot oli oikein. (Kirjotushäröjä lukuunottamatta oli) ja yritettiin kauheesti ettiä mulle jotain työpaikkoja. Tavallaan hirmu kiva, niin mun ei tarvinnu niitä tänään ite selailla. 

Löydettiin peräti kaks ihan passelia ja suht kevyeltä kuulostavaa kokopäivätyötä, jotka oli molemmat noin puolenvuoden määräaikasia. Niissä loppuis kummassakin hakuaika sunnuntaina, eli hakemukset pitäis tän viikonlopun aikana rustailla. Muutenhan voisin tehdä ne vaikka heti, mutta oon menossa vielä tänään siskon luo Espooseen ja olis hirmu kiva keritä sinne ennen yötä.

Työkkärin jälkeen pyörähdin vielä nopsasti alennusmyynneissä. Seppälästä tarttui -75% alennuksella paitapusero ja Glitteristä kaulakoru. Oon muuten aina miettinyt, että miksi miehillä se on kauluspaita ja naisilla paitapusero, vaikka se on kuitenkin yksi ja sama vaate, vai onko?

Tietenkään en voinut myöskään vastustaa The Bodyshopin herkkupurnukoita. Kahdella ensimmäisellä kerralla pyyhälsin nopsasti ohi, mutta kolmannella en enää voinut vastustaa kiusausta. Sitä paitsi serkku rukka näytti taas kovin yksinäiseltä kaikkien purnukoiden keskellä. Hetken aikaa piti taas miettiä jotain oikein hyvää tekosyytä sille, miksi jotakin tarvitsisin ja lopulta mukaan tarttui Vanilla vartalovoiduo. Ilmoitin, että MÄ TARVIIN TÄN! Ja se oli sillä selvä.

Sisko pisti tekstarilla tilauksia. Mun olis pitäny viedä mennessäni limua ja herkkuja, mutta mä ilmotin, etten mä saa mitään painavia limupulloja ton koiran kanssa raahattua. Onneks mun sisko on niin nerokas, että keksi, notta haetaan sitä limua sitten iskältä! (Sisko siis asuu meitin vanhempia vastapäisessä talossa. Omasta mielestään siis hirveän pitkällä.)


Nyt teen ruokaa, kuten varmaan tosi hyvin näkyy. Oon muuten aika yllättynyt siitä, että tuon koiran tulon jälkeen oon polttanu ruokani yllättävän harvoin pohjaan. Oon aika ylpee, siis koirasta, en itestäni, kun se tulee yleensä ilmoittamaan, kun vesi kiehuu, tai kana on tarpeeksi kypsää. Se on saletisti ollut entisessä elämässään kokki.

Ei mulla tässä mitään sen kummempia. Koitan päästä ton adhd lapsen kanssa ehjänä Espooseen ja sit päästään siskon kans herkkuperseilemään!

Hyvää viikonloppua!

♥: Tintti

torstai 17. tammikuuta 2013

Toinen käynti psykoterapeutilla

Olen mennyt liian kauan nukkumaan vasta kolmelta yöllä. En edes muista milloin olisin viimeksi mennyt sänkyyn ihmisten aikoihin. Kymmeneltä nukahtaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Unessa pysyminen taas ei. Heräsin kahdelta käydäkseni vessassa. Sitten iski paha olo ja seuraavana närästys. Lisäksi tuntui, ettei makuuhuoneessa ollut tarpeeksi happea, joten raotin ikkunaa saadakseni vähän raitista ilmaa. Tuuli vinkui ikkunanraosta kuulostaen vähintäänkin formulakilpailulta. Suljin ikkunan ja yritin jälleen nukahtaa.

Kello kolmelta hesarin jakaja mekasti rapussa. Meidän luukku ei sentään enää kolise, kun todettiin iskän kanssa yhdessä tuumin, että tarviin rahaa huomattavasti enemmän, kuin uutisia. Neljältä M vielä hakkasi jotakin peliä niin, että näppäinten hakkaaminen kuulosti melkein rummutukselta. Lopulta minä kuitenkin nukahdin.

Aamulla heräsin taas siihen vastenmieliseen tunteeseen, joka iskee kun on pakko tehdä jotakin. Kuvittelin jääväni sänkyyn vällyjen alle ja skippaavani terapian. Annoin itselleni tasan puolituntia aikaa uskoa tähän harhakuvitelmaan, ennen kuin nousin väkisin ylös. Oksetti ja kuvotti. Ehkei terapia olekaan minua varten? Tai ehkä se on vähän niin kuin suihkussa käynti. Suihkuun on välillä niin kovin vaikeaa raahautua, mutta lopulta sieltä ei haluaisi lähteä millään pois.

***

Astuessani ulko-ovista sisään vedän syvään henkeä tajuamatta ensin itsekään miksi. Paria sekuntia myöhemmin tajuan nuuhkivani suurella nautinnolla sätkätupakan hajua. Tämä ei voi olla tervettä.



Vihaan odottamista. Vihaan sitä, että terapeutteja kulkee ohitseni. Teeskentelen, etten huomaa heitä, ehkei nekään kiinnitä huomiota muhun. Mitä mä oon, 5v?

Oma terapeutti astuu ovesta sisään. Tunnen sisälläni lämpimän huojennuksen tuulahduksen. Terapeutti on neuvonut huomioimaan erilaiset kehon tunteet erilaisissa tilanteissa.

Keskustellaan mun yleisestä ahdistuksesta. Mun tehtävä on miettiä mitkä asiat lieventävät ahdistustani. Miten saan ajatukseni muualle? Vastaan sen enempää miettimättä, että koiran kanssa puuhastelu. Eihän se niin vaikeaa ollut.

Vaikeampaa on puhua ihmissuhteista. M:stä ja M:n äidistä. Saan taas kertoa saman tarinan ties monennetta kertaa. Ensin meillä oli M:n äidin kanssa oikein hyvät välit, kunnes yhteisen työpaikan ja mun masennuksen takia kaikki räjähti käsiin. Nyt ollaan siinä pisteessä, ettei olla missään yhteydessä ja nään painajaisia siitä, kuinka M:n äiti ilmestyy jokaiselle työpaikalleni ilkkumaan ja haukkumaan mut lyttyyn. "Ei susta ole mihinkään, miks sä edes yrität?" Se nauroi mulle taas toissayönä.

Terapeuttia kiinnostaa millaiset välit mä meille toivoisin. Toki entisenlaiset, mutta näin alkuun riittäisi, että kyettäisiin tulemaan toimeen ja olemaan edes samassa tilassa ilman, että mun tarvitsee kuolla ahdistukseen pelätessäni mitä se aikoo musta seuraavaksi sanoa.

Totta puhuakseni en kuitenkaan tiedä onko mun mahdollista tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla tuntuu olevan musta ainoastaan pahaa sanottavaa. Tai no tottakai se on mahdollista, mähän olen suorastaan mestari pitämään turpani kiinni silloin, kun mua loukataan päin naamaa. Se onko mun järkevää antaa sen tapahtua on asia erikseen.

Käytiin myös nopeasti läpi mun vaikeutta luottaa ihmisiin. Mun piti taas todeta, että ainoa ihminen johon oon koskaan täysin osannu luottaa oli mummi. Siitä seurasi hiljaisuus. Kysymys mummin nykyisestä voinnista tuotti vielä pitemmän tauon. "Tuollahan se on jo taivaassa", sain vihdoin soperrettua. Sitten minä kyynelehdin, mutta vain hetken. Terapeutti kysyi millaisia asioita minä hänestä muistelen. Ennen en osannut vastata, mutta nyt kun mummi viivähti mielessäni enää vain hetkittäin, osasin kertoa muistelevani eniten mummin neuvoja. (Välillä se tosin käy vain toteamassa, että "johan on perkele!" tai "mihin me miehiä tarvitaan, kun meillä on vielä kaljaa?")

Sovittiin uusi istunto viikon päähän. Oon tainnut vähän koukkuuntua ja pelottaa, jos se yhtäkkiä toteaakin, etten sovellu sen asiakkaaksi.

Kolhaisin sitten lähtiessäni kynteni niinkin näppärästi, että tipin lisäksi irtosi kolme kerrosta geeliä ja pari kerrosta omaa kynttä. En tiedä johtuuko kolahduksesta, vai jostain geelin aiheuttamasta reaktiosta, mutta nyt mun kynnessä on kaks mustelmannäköstä vihertävää laikkua. En tiedä pitäiskö niistä huolestua?


Väsyttää ja päässä risteilee miljoona ajatusta ja tunnetta, joita en osaa yhdistää oikein mihinkään. Palapelinpalasia sadasta eri pelistä, sopimattomia mihinkään. Menenkin tästä nollaamaan aivoni jollain hömppä elokuvalla ja lakkaan jorisemasta turhanpäiväisiä tämän enempää.

♥: Tintti 

tiistai 15. tammikuuta 2013

Meidän arki

Minua pyydettiin kertomaan minun ja M:n yhteisestä arjesta. Valitettavasti siinä ei ole juurikaan kerrottavaa.

Eilen M:llä oli vapaa päivä. Hän istui lähes koko päivän koneella kuulokkeet päässään. Kerran hän keskeytti pelinsä käydäkseen kaupassa ostamassa itselleen ruokaa ja kerran valmistaakseen sitä - itselleen. Tietenkin hän on keskeyttänyt pelinsä myös käydäkseen tupakalla.

Tällä välin minä olen ollut omalla koneellani, leikkinyt koiran kanssa, vienyt sitä ulos, katsonut televisiota ja tehnyt ruokaa itselleni.

Toisinaan olemme vaihtaneet M:n kanssa muutaman sanan. Nekin lähinnä siksi, että sisko soitti kysyäkseen M:ltä kastikeohjetta. Päivän yhdessä vietetyt hetket koostuivat niistä muutamista minuuteista, joina opetettiin koiralle uusia temppuja.

Tämä päivä oli varsin tyypillinen vapaapäivä. Työpäivinä mies ei tietenkään ole läsnä tämänkään vertaa. Saatika silloin kun lähtee ryyppäämään. Silloin sitä ei nää välttämättä vielä seuraavanakaan päivänä.

Toki me tehdään myös juttuja yhdessä. Sunnuntaina esimerkiksi katsottiin Gamer ja pari jaksoa Late lammasta. Yleensä katotaan viikossa maksimissaan yksi leffa yhdessä ja kymmenkunta erikseen. Meillä on niin erilainen leffamaku. Mä tykkään komedioista, mies actionista. Ulkona käydään yhdessä tsäkällä kerran kahdessa kuukaudessa. Ulkonakäynti tarkoittaa yleensä ryyppäämistä M:n kavereiden kanssa, tai koiran ulkoiluttamista yhdessä. Pääsääntöisesti se on mun tehtävä, onhan se mun koira.

Toki meillä on läheisyyttäkin. Saatetaan esimerkiksi pitää jalkoja toistemme jalkojen päällä, kun ollaan koneilla. Mies saattaa ohimennessään puristaa hartiaani. Yleensä käyn antamassa M:lle hyvänyön suukon ja toisinaan saatan halata sitä, kun se tekee ruokaa. Me myös nukutaan yhdessä, joskin M tulee nukkumaan, kun vedän jo sikeitä ja on ollut jo tunteja jalkeilla, ennen kuin herään. Toisinaan saatan herätä siihen, että M on kaapannut minut kainaloonsa, tai nukkuu hiusteni päällä. Tottahan toki M haluaa välillä myös pussailla, mutta se maistuu yleensä niin pahasti tupakalle, ettei mua paljon pussailu kiinnosta.

Jos nyt esimerkiks viime viikonloppua miettii, niin sehän oli melkein täydellinen. Käytiin M:n isällä, syötiin yhdessä, käytiin baarissa näkemässä sen kaveria ja katottiin vielä leffakin! Enskuussa se lupas ottaa mut mukaan sukunsa talviurheilupäivään. Kuulostaa melkein edistykseltä.

Olen oikeasti pitkään miettinyt mitä pariskunnat yleensä tekee yhdessä? Mä en nimittäin tiedä. Meillä kotona syötiin ja katottiin telkkaria yhdessä. Ihan perusjuttuja, ei kuulosta mitenkään kovin vaativalta, jottei mekin voitais niitä M:n kanssa tehdä. Mutta mitä muuta?

♥: Tintti

maanantai 14. tammikuuta 2013

Lady and the Tramp 1v!




Blogi täytti eilen vuoden ja se vuosi onkin mennyt yllättävän nopeasti. Vuoteen on mahtunut paljon iloja ja suruja, ikimuistoisia hetkiä ja tapahtumia, jotka haluaisi vain unohtaa. 

Olen onnellinen siitä, että te rakkaat lukijat olette olleet minua tukemassa ja neuvomassa. Vaikka kirjoitankin tätä blogia lähinnä itseäni varten, ette uskokaan, kuinka tärkeitä te lukijat minulle olette. ♥ Näin syntymäpäivän kunniaksi haluaisinkin jälleen kerran kysyä, mistä te haluaisitte seuraavaksi lukea, tai mitä te haluaisitte tulevaisuudessa nähdä? Olen avoin kaikille ehdotuksille.

Tässä vielä tilastotietoa koko vuodelta. Olen kenties eniten ylpeä siitä seikasta, että blogiini on eksytty noinkin monta kertaa hakusanoilla "aarne tenkanen". Tattista vaan Aarnellekin!


♥: Tintti

lauantai 12. tammikuuta 2013

"Millon sä alat saamaan rahaa?"

Sängystä nousemisesta on tullut taas kovin vaikeaa. Vaatteiden pukemisesta lähes vastenmielistä. Mulla menee "aamuisin" aina vähintään tunti käynnistyä. Päätä ja hampaita särkee, koska olen purrut niitä koko yön yhteen. Lääkkeet eivät tunnu tehoavan, vaikka syön niitä maksimi annoksen. Tämä tunti on sellaista aikaa, kun istun ihan rauhassa ja hiljaa ajattelematta yhtään mitään.

Sitten joku pahuksen taulapää tulee ja pamauttaa, että mun pitäis mennä töihin! Eikä kyse tietenkään ole mistään osa- tai määräaikaisesta hommasta, vaan ihan vakkariduunista. En tiennyt pitäisikö itkeä, vai nauraa. Tässä kunnossako? Oikeasti?

No toki menen töihin heti, kun herra keksii työn, jossa ei haittaa nukahdella, vaipua ajatuksissaan olemattomiin, saada itkukohtauksia, paniikkikohtauksia, unohdella asioita, joita on juuri tekemässä ja sitä rataa. Toisinsanoen sellainen paikka, missä ei tarvitse ajatella mitä tekee olis hirveen hyvä. En tosin itse keksi yhtän sellaista. Keksittekö te?

Älkääkä käsittäkö väärin. Kyllä mä olen hakenut töitä. Tosin nimenomaan noita osa- ja määräaikasia, vaikka pelkään kuollakseni, kuinka selviäisin edes niistä vajoamatta taas pohjalle, jossa makaan sängyssä tuijottamassa päivä tolkulla kattoon, enkä käy viikkoihin suihkussa saati missään muualla.

Onhan se ihan ymmärrettävää, ettei herra halua maksaa vuokraa yksinään, mutta minkäs minä sille voin, että kela on sitä mieltä, että se on sen homma, eikä täten myönnä mulle senttiäkään asumistukea. En mäkään tästä tykkää. Kyllä mäkin tarvitsen rahaa. Herra ei taida tajuta, että mulla menee rahaa myös lääkkeisiin ja terapiaan ja toi koirakin maksaa. Tietenkään se ei tajua, koska se ei osallistu koiran kuluihin sentilläkään. Minä elätän minut ja koiran, herran tarvitsee huolehtia vain itsestään.

Nyt on lauantai pahus soikoon. Ei kai kukaan ajatelle töitä lauantaisin?

♥: Tintti

Mauttomuuksia

Sanokaa, jos teitä häiritsee tämä tekstipainotteisuus, niin teen väliin jotain kuvapainotteisempaa. Tänään (tai eilen) näytin sen verran ihmiseltä, että olisin voinut ottaa jotain asukuvia, mutta ei mulla oikein riittäny kiinnostus, enkä tiedä oisko riittäny teilläkään, joten jäipi ottamatta.

Käytiin tänään tosiaan M:n isän luona kahvittelemassa ja lähiravintelissa syömässä. Tilasin bolognese pitsan, jossa täytteenä piti olla jauhelihakastiketta, mutta se lätty ei ollut kyllä kastiketta nähnytkään, vaan kuiva pohja oli täynnä sitäkin kuivempia jauhelihakokkareita ja mautonta juustoa.  Onneksi en ole ravintolakriitikko, sillä paikasta jäi ainoastaan paha maku suuhun.

Anygays, välillä käytiin kotona viihdyttämässä koiraa ja huilahtamassa, ennen kuin siirryttiin pistäytymään kallion yöhön. Bussia odotellessa M ilmoitti pohtineensa viikon verran ympyrää, sitä kuinka sillä ei ole päätä, eikä häntää. Ärsytin sitä inttämällä, että se loppuu justiinsa siihen, mistä se alkaakin (kuten ympyrää piirrettäessä). Mies intti vastaan. Varsin joutava puheenaihe.

Baarissa istuttiin jonkun aikaa M:n kaverin kanssa, kunnes se lähti kotiin nukkumaan ja me jäätiin kaksisteen. M ilmoitti, että nyt voitais jutella mistä haluan. Halusin kuulla lisää vuosijuhlista. M kertoi muun muassa puhuneensa siellä ihmisten kanssa musta ja meidän nelijalkaisesta lapsesta. Olin hämilläni.

En tiedä onnistuiko M taas täyttämään aivoni hattaralla saaden valheet kuulostamaan todelta, vai puhuiko se oikeasti totta, mutta yksityiskohtien nitoessa tapatumien kulkua yhteen, niissä alkoi olla yllättävän paljon järkeä. En nyt jaksa koko stooria teille kertoa, koska se koskee niin paljon ihmisiä, joiden asiat eivät minulle millään tapaa kuulu. Sitäpaitsi riittänee, että minä itse uskon siihen, vaikkei minun sinisilmäiseen lapsenuskooni aina olekaan luottaminen.

Tää tais olla ehkä vähän turha postaus? En tiedä onko tähän aikaan yöstä muutenkaan järkevää kirjoitella mitään, varsinkaan tässä mielenvireessä. Toivotan siis yökukkujille oikein hyvää yötä ja muille huomenta/päivää/iltaa, tai milloin ikinä tätä sitten luettekaan.

♥: Tintti

torstai 10. tammikuuta 2013

Pää täynnä hattaraa

Tämä päivä ei taaskaan ollut niitä onnistuneimpia. Meidän piti kaverin kanssa mennä yhdessä aamulenkille, mutta nukuttiin molemmat "pommiin". Toisekseen kaverin piti tulla käymään, mutta sekin oli nukkunut pommiin ja jätti siis tulematta. Onnekseni kolmannella toverilla oli minulle iloisia uutisia. Ne eivät koskeneet minua, vaan häntä, mutta tämä ilmoitusluontoinen asia sai minut kuitenkin tuntemaan itseni yllättäen pirteäksi.

Käytin yllättävän energiapiikkini siivoilemalla vähän sieltä ja vähän täältä. Sain jopa pestyä koneellisen pyykkiä. Söin kunnolla ja sitten lamaannuin taas.

Mitä lähemmäksi viisarit liikkuivat ilta yhdeksää, sitä ahdistuneemmaksi tulin. Yritin katsoa elokuvaa, mutta vahdettuani filmiä kahden miinuutin välein annoin periksi. Yritin lukea, mutten pystynyt keskittymään. Kymmentä yli yhdeksän en enää kestänyt, vaan soitin M:lle kysyäkseni tulisiko hän suoraan töistä kotiin. Lupasi tulla. Tunsin itseni säälittäväksi.

Seuraavat puoli tuntia minä kärsin hengenahdistuksesta ja hysteerisestä itkukohtauksesta, jolle ei meinannut tulla loppua. Mieleni teki huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtisi, mutta koska sellaista ei kerrostalossa kuunneltaisi hyvällä, tyydyin puremaan hammasta ja puhisemaan itsekseni.

Mies tuli kotiin ja istuutui viereeni olohuoneen lattialle utelemaan, mikä minulla oli. Sain vaivoin todettua, että pääni hajoaa ja turhauduin miehen kysyessä "minkä takia?" NO SUN! Itkin sille etten mä enää voinut olla varma milloin se puhui totta ja milloin ei ja se teki minut hulluksi.

"En mäkään voi tietää jos sä valehtelet, sen takia mä uskonkin aina mitä sä sanot."

Ai jaha. Nyt mä olen huono ihminen, kun en usko sitä, ajattelin itsekseni. Ääneen sen sijaan totesin, että mies olikin valehdellut niin monesti aikaisemmin, ettei varmaan itsekään enää erottanut totta valheesta. Se kyseli mistä se muka valehtelisi, siitäkö, että se rakasti mua? Totesin, etten mä siitäkään voinut olla mitenkään varma (vaikka olinkin ihan varma, ettei se rakastanut, joskaan en keksinyt sen motiiveja olla mun kanssa) ja lisäsin, että jos se rakastaisi mua, niin se tulisi kotiin silloin kun on luvannut.

"Ei se pelkästään sitä tarkota", M sanoi ja minun ollessani yhtä kysymysmerkkiä se tarkensi, että rakkautta pystyi osoittamaan esimerkiksi tällä tavoin halaamalla ja lohduttamalla, jos toisella on huolia. Muistutin, ettei se voinut halata, saati lohduttaa, jos ei ollut paikalla. Sitä paitsi ei olisi mitään lohdutettavaa, jos se ei itse aiheuttaisi huolia. 

"Ei aina voi olla paikalla, tänäänkään mä en ollut", M viisasteli.
"Mutta tänään mä tiesin missä olet!" Viisastelin takaisin, eikä mua enää itkettänyt, mua vitutti.

Jotenkin M oli kuitenkin jälleen kerran onnistunut muuntamaan aivoni hattaraksi, joten unohdin kinata sen kanssa enempää.

"Olitko sä menossa jonnekin huomenna?"
"En, miten niin?" Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta.
"Oon menossa huomenna faijalle..."
Mun aivot alkoivat taas palata alkuperäiseen muotoonsa.
"...oisitko sä halunnu lähtee mukaan?"
En tiennyt mistä nyt tuuli, oliko se syyllisyyden hento tuulahdus, vai oliko kyse jostain muustakin, mutta tällaisia tarjouksia ei usein herunut, joten lupasin lähteä. Eihän sitä tiennyt, kenties mulla olis sen isälle jotain kerrottavaakin...

♥: Tintti


keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Psykoterapiaan tutustuminen

Mun oli tarkotus tehdä tää postaus jo eilen, mutta jotenkin terpiakäynti imi kaikki mehut, eikä mulla ollut loppupäivästä kiinnostusta yhtään mitään, tai ketään kohtaan. Pahoittelen.

Eilen aamulla torkutin kelloa voidakseni keksiä jonkun tarpeeksi pätevän syyn jäädä nukkumaan ja unohtaa koko terapian. En keksinyt yhtäkään ja yhdeksältä nousin ylös vatsa ja pää sekaisin. Otin pitkästä aikaa propralin ja meinasin nukahtaa bussiin. Oksettikin.

Malmilla olin vähintään hukassa, kuin punahilkka mummolassa ja meinasin jo soittaa kaverille, että missä ihmeessä se mesta oikein on, mutta hetken harhailtuani löysin, kuin löysinkin omin avuin perille.

Mua hämmensi, pelotti ja ahdisti se, ettei paikalla ollut mitään varsinaista vastaanottotiskiä, enkä täten ollut yhtään varma olinko oikeassa kerroksessa, vai en. Hetken ympärilleni hermostuneena vilkuillessani hoksasin kuitenkin ensikertalaisten ilmoittautumislomakkeet ja tuumin, etten ainakaan pahasti ollut voinut erehtyä paikasta. Käsialani näytti harakanvarpailta ja se ahdisti minua lisää. Mikä tässäkin nyt mättää!? Olen mä ennen osannut kirjottaa selvästi.

Hetken odoteltuani mua tultiin hakemaan. Vähän ahdisti ja jänskätti, mutta terapeutti oli todella mukava ja sille oli yllättävän helppo puhua. Käytiin mun tän hetkistä tilannetta läpi aika nopeasti ja loppuajasta keskityttiin lähinnä ihmissuhdekiemuroihin ja pohdiskeltiin mun ahdistukseni tasoja. Mikä ahdistusta aiheutti ja mikä sen sai laskemaan? Tunnin kuluttua olo oli helpottunut. Olin pelännyt vähintäänkin oksentavani avatessani suuni, mutta ihan hyvinhän tutustumiskäynti oli kuitenkin sujunut. Sovittiin seuraava aika heti ensi viikolle.

Olo on vähän ristriitainen. Terapeutti vaikutti mukavalta ja sille oli suht helppo puhua, mutta riittääkö se? Mistä tietää, milloin on kohdannut sen oikean terapeutin? Takaraivossa jyskyttää edelleen psykologini suositus psykoanalyyttisesta psykoterapiasta, mutta tapaamani terapeutti on keskittynyt trauma- ja kriisipsykoterapiaan. Mistä tiedän, mikä terapiamuoto on minulle oikeasti paras? Mulla halkeaa pää!

Olin reissullani törmännyt myös kaveriini, jolta tuli istuntoni päätteeksi tekstarilla kahvittelukutsu. Tätä olin juuri kaivannutkin! Olin iloinen, ettei minun tarvinnut vielä palata kotiin. Minut hemmoteltiin taas piloille, kun kaveri tarjosi mulle "aamiaista", jottei mun tarvitsisi stressata rahasta. Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni näin ihania ystäviä? Vatsa täynnä leipää ja pullaa, sekä mieli täynnä tuoreimpia kuulumisia, vietettiin aikaa vielä tovi pienellä shoppailukierroksella. Tiistai piristykseksi sain uudet ihanat korvakorut. ♥


Viimeöisen episodin jälkeen oon vähän zombi ja pä lyö aikalailla tyhjää. Ainoa tunne mitä tunnen, on nälän tunne. Jotain kai sekin.

♥: Tintti

Missä aiot sä vettää yösi...?

Menin viime yönä nukkumaan kolmelta ja heräsin klo. 4.25 tunteeseen, että jokin on vinossa. Minun ei tarvinnut miettiä kahdesti tietääkseni mistä tämä oksettava ja ahdistava tunne johtui, koska olin kokenut sen niin monta kertaa aikaisemminkin ja aina samasta syystä.

Mies ei ollut tullut kotiin, kuten oli luvannut. Tiesin kokemuksesta mitä se tarkoitti, mutta todistaakseni olevani väärässä puhelinterrorisoin miestä aamukuuteen asti. Ei vastausta. Ei pihaustakaan. Juuri tämän takia vihasin M:n firman juhlia. Ne eivät juuri koskaan päättyneet minun kannaltani onnellisesti.

"Tottakai mä tulen kotiin, tulin viime vuonnakin..."
"Sitä edellisenä et tullu!"
"Sillon mä olinkin hölmö... en mä enää ole!"

Puoli yhdeltä iltapäivällä aloitin taas soittamisen, mutta miestä ei edelleenkään kiinnostanut vastata puhelimeen. Klo. 15.02 puhelin soi. M ilmoitti olevansa Herttoniemessä. Kertoi olleensa yötä toverilla, jolla väitti olleensa myös pari vuotta takaperin, kun oli oikeasti harrastamassa vaakamamboa jonkun yksinhuoltajan kanssa. Flashback.

M:ää ei kiinnostanut pyytää anteeksi sen enempää, kuin selitellä tekemisiään. "Oli liian kivaa", oli ainoa selitys sille, miksei herra ollut tullut yöksi kotiin, vaikka oli nimenomaan luvannut tulevansa. Huomautin, että olis asiasta voinut edes ilmoittaa, johon mies totesi olleensa humalassa ja yritti selittää jotain tarinaa siitä, kuinka toisesta puhelimesta oli akku loppu ja toisesta puuttui sim-kortti, herran lainattua puhelintaan työtoverilleen. Kummasti olivat kummatkin puhelimet kuitenkin hälyttäneet normaalisti joka kerta, kun olin yrittänyt soittaa.

Tiedän, että pitäisi lähteä. En vain ole koskaan osannut luopua.

♥: Tintti

maanantai 7. tammikuuta 2013

Kaupassa käyntikin voi olla suuri saavutus

En tiedä miten, tai miksi, mutta olen onnistunut joulusta saakka välttelemään ruokaostosten tekoa. Osa syynä saattaa toki olla, että oon viettänyt yllättävän paljon aikaa porukoilla, koska laihtumaan en kuitenkaan ole päässyt.

Tänään jääkaappi ja pakkanen näyttivät kuitenkin sen verran tyhjiltä, etten voinut enää vedota perinteiseen "menen huomenna" verukkeeseen, vaan kauppaan oli vain mentävä. Voi tosin olla, että olisin ruoan puutteesta huolimatta jättänyt menemättä, ellei minulla olisi ollut asiaa myös apteekkiin. (Lääkkeitähän kannattaa toki lähteä ostamaan vasta päivää ennen, kuin ne loppuvat.)

Kiitos vain kelalle, joka oli armeliaasti lahjoittanut tänään tililleni 400€. Lääke- ja ruokaostosten jälkeen tilille jäi satanen vähemmän. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että lääkkeisiin meni enemmän, kuin viikon ruokiin. Koiralle pitäisi tilata ruokaa, johon menee taas se pari sataa ja kun se nyt täyttää kohta sen vuodenkin, se tietää kallista eläinlääkärireissua. Millähän rahalla sekin pitäisi maksaa, kun mulla ei ole varaa edes vuokraan? Kysynpähän vaan.

Eilen illalla juteltiin taas M:n kanssa meidän suhteesta. Kehtasin väittää, että se on mun kanssa vaan tuon koiran takia, koska se on se, joka täällä saa haleja ja tervehdyksiä, enkä mä saa mitään. M kumosi väitteen. Olin kuulemma 100% rakas, joskin se muutti sen nopsasti 99%:n, kuulostaakseen muka jotenkin realistisemmalta. Mun mielestä rakas kuulosti vaan siltä, että se halusi seksiä. Mä en halunnut, koska mua pissatti. 

Valitin taas, kuinka poikien kanssa pystyi kyllä remuamaan ja rellestämään, käymään baareissa ja risteilyillä ja ties missä ja että se oli valmis kyllä lähtemään treffeille työkavereidensa kanssa sillä sekuntilla, mutta mun kanssa se ei voinut tehdä mitään. Koskaan. Ikinä. Ei edes kerran viikossa, niin kuin oltiin muinoin sovittu.

"Ai niinku mitä muka?"
"NO IHAN MITÄ VAAN! syömään, baariin, leffaan, kävelylle, kauppaan... JOTAIN!"
"Mulla on torstaina töitä."

Just. Hyvä aloitus. Mä yritän saada miehen tekemään mun kanssa edes jotain ja se kertoo, että sillä on torstaina töitä. Mun korvaani olis kuulostanut paremmalta, jos se olis ilmaissut asian toisin päin ja todennut, että sillä on koko viikonloppu vapaata. Sekin on tosin varmaan jo varattu pojille.

Kerroin myös, että musta olis hirveen kiva, jos se ottais mut joskus mukaansa baariin, tai kutsuis niitä tovereitaan vaikka välillä meille dokaamaan. M sano, että sen kaverit pelkää mua. Se väitti, että oon huutanu niille, mutta korjasin, että jos joskus oon jollekin huutanut, niin M:lle itselleen. Sitten se yritti väittää, että mökötin sen kavereille, jolloin jouduin uudelleen toteamaan, että kyllä kyse oli edelleen vain ja ainoastaan M:stä itsestään.

Sain kokovartalohieronnan ilman vastapalveluksia. Ei se mies ainakaan ihan läpeensä paha ole.

ps. Huomenna tapaamaan terapeuttia... pelottaa ja jänskättää ja ahdistaa ja itkettää. Onko pakko jos ei taho? On kai, ainakin jos haluaa parantua.


♥: Tintti

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Hei uneton, sun missä ajatukses on

Olin unohtanut, kuinka vaikeaa tässä talossa on nukkua. Ensimmäisen yön vietin sentään pyörien sängyssä, mutta viime yönä pelkällä lattialle asetetusta patjasta ei ollut minkäänlaiseksi unen takaajaksi. Patja oli liian kapea tällaiselle parisängyn valtaajalle ja vaikka järki kyllä erinomaisen hyvin tiesi, ettei patjalta voi varsinaisesti pudota, kroppani sai sätkyn aina, kun jalka ylitti patjan reunan. Peiton alla paleli ja olohuoneesta kuului taas kummallisia ääniä, vaikkei siellä ollut ketään. Ahdisti niin, että koko kehoni oli jännittynyt.

Yritin lukea, mutta tuntui, että nukahdan istualteen. Yritin nukkua, mutta uni ei tullut. Ahdistus tuli. Ajaukset tulivat. Juuri kun olin nukahtamaisillani, tuntui, että rakkoni räjähtää. Olen nyt kuukauden päivät kärsinyt tästä käsittämättömästä vessahädästä, joka iskee lähes tunnin välein. Kyse ei ole mistään pissataudista, koska minulla ei ole vain tunnetta, että minun tarvitsee mennä vessaan, vaan minun todella tarvitsee. En käsitä mistä se kaikki neste tulee, kun en ole edes juonut tavallista enempää. Mikä mua vaivaa!?

Ramppasin koko yön vessassa. Viimeisen kerran katsoin kelloa puoli seitsemältä aamulla. Kymmeneltä olin taas hereillä, mutta yritin sitkeästi saada unta vielä kahteentoista asti. Ei onnistunut. Tämä ei voi jatkua näin. Miksen mä vois olla ihan terve ja tavallinen?

♥: Tintti

lauantai 5. tammikuuta 2013

Uusi vuosi ja uusi tukka

Lauantain ohjelmistoon on kuulunut lähinnä mun uuden tukan asentamista meikäläisen päähän ruuvimeisselillä, joka pariin otteeseen liimautukin ihan kivasti mun päähän kiinni. Kiitos siskon, oon nyt vähän vähemmän kalju rotta. Mitäs te tykkäilette uudesta lookista?
 

  



Soitin myös M:lle, jonka mielestä mun sille esittämä kysymys oli ilmeisesti ihan yhtä omituinen, kuin omasta mielestäni, näin reilu vuoden yhdessä asumisen jälkeen.

"Mitä sä teet tänään?"
"Täh?"

Alkuhämmennyksen jälkeen selvisi, että se oli menossa illemmalla poikien kanssa kaljottelemaan, mutta sehän ei tullut mitenkään yllätyksenä, eihän? Tulin siis siihen tulokseen, että viettelen täällä Kirstinmäessä vielä toisenkin yön. Mikä kiire mulla nyt tyhjään kotiinkaan olisi. Varsinkaan, kun siellä ei ole ruokaa ja täällä se on ilmaista.

Hyvää lauantai-illan jatkoa pimpulat!
♥: Tintti

Ystävä on ihminen, johon ei tarvitse yritää tehdä vaikutusta.

Otteeni on alkanut lipsumaan. Siinä vaiheessa, kun siskoni joutui muistuttamaan, etten ole mikään s****nan hyväntekeväisyysjärjestö, muistin taas - osin vastahakoisesti, mutta kuitenkin - mitä olin itselleni luvannut. Minun oli määrä pitää elämästäni kaukana kaikki energiasyöpöt ihmiset, jotka saavat minut tuntemaan itseni kurjaksi, tai muuten vain stressaantuneeksi. Silti ne tuntuivat lisääntyvän elämässäni tuplavauhtia.

En voisi olla itseäni satuttamatta mitenkään kaikkien kaveri, vaikka kuinka haluaisin. En voi ryhtyä jokaisen kaveriksi vain sillä perusteella, ettei heillä ole muita ystäviä. En edes siksi, ettei minulla itselläni olisi ystäviä, sillä kyllä niitä on, vaikka välillä olo kovin yksinäiseltä tuntuukin. (Sekin tosin johtuu yleensä ihan vain siitä, että olen itse halunnut olla yksin.)

Olisin varmasti erinomainen hyväntekeväisyysjärjestö. Sellainen, joka vastaa aina, kun kysytään, kysyy, kun vastataan ja juttelee silloinkin, kun ei kysytä. Sellainen, joka jaksaa jauhaa itselleen turhanpäiväisistä asioista ja esittää kiinnostunutta vain, että toiselle tulisi parempi mieli ja silloinkin, kun itsellä olisi jotakin parempaa tekemistä. Sellainen, joka suostuu tekemään kaikkea sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi, muttei kehtaa kieltäytyäkään, ettei toiselle tulisi paha mieli. Sellainen, joka on kaikesta samaa mieltä, tai on ainakin myöntäilevinään, jottei vain tulisi loukanneeksi toista omilla mielipiteillään. Sellainen hyväntekeväisyysjärjestö minä olen.

Ystävänä en tosin ole hääppöinen. Otan itse yhteyttä ihmisiin yleensä vain silloin, kun on oikeaa asiaa, enkä välttämättä vastaa puhelimeen päiväkausiin, koska en tykkää puhua puhelimessa, tai kaipaan muuten vain omaa rauhaa. Olen sellainen, joka kinaa joskus vain kinaamisen vuoksi, kertoo asioista rehellisen mielipiteensä ja uskaltaa sanoa myös ei (ainakin joskus). Saatan perua tapaamisen vain siksi, että itselläni sattuu olemaan todella huono päivä ja kiukutella sitten muille, kun elämä on yhtä helvettiä. Toisaalta olen myös sellainen ystävä, joka kuuntelee ja auttaa parhaansa mukaan, vastaa kännipuheluihin neljältä aamulla ja taluttaa kaatokännissä olevan kaverinsa luokseen nukkumaan.

Kaikkien ihmisten ei tarvitse tulla toimeen minun kanssani, joten miksi minulla sitten on niin suuri tarve olla kaikkien kaveri? Miksi minulla on tarve miellyttää niitäkin ihmisiä, jotka saavat stressitasoni nousemaan pilviin? Sitä pohtiessani aion yrittää alkaa elää enemmän itseäni, kuin muita varten.


♥: Tintti

perjantai 4. tammikuuta 2013

Mustavalkoista - Ilman värejä

Koska olen vanha ja raihnainen ja armottoman bilettämisen sijaan istun porukoilla katsomassa Ganesia ties kuinka monennetta kertaa, päätin tylsyyspäissäni osallistua törmäämääni kilpailuun.

Kyseessä siis on kuvauskilpailu ja aiheena mustavalkoista - ilman värejä. Kilpailu on käynnissä tammikuun loppuun ja siihen voi osallistua itse ottamallaan kuvalla, joka näyttää paremmalta mustavalkoisena, kuin värillisenä. Linkki kilpailuun löytyy tästä.

Siitä syystä, että minun täytyy tehdä kaikkihetinyt, eikä mukana ole omaa konetta, päätin kaivella porukoiden koneen arkistojen helmiä. N. 19 250:stä ottamastani valokuvasta päädyin kahteen alla olevaan.

1. Omakuva
Itsestään on aina yhtä kiva ottaa kuvia, kun yksi sadasta tuntuu onnistuvan ja sekin juuri ja juuri. Jotenkin kuitenkin tykkäilen tästä, varsinkin näin mustavalkoisena. (Joo joo, oma kehu haisee!)


2. Maisema
Tähän kuvaan olette ehkä törmänneet blogissani värillisenäkin versiona, mutta mielestäni mustavalkoisuus antaa sille ihan uutta syvyyttä ja tunnelmaa.


Mitäs tuumailette?

♥: Tintti

Aamukolmen mietteitä iltapäivän valossa

Makasin taas viime yönä sängyssä saamatta unta ja miettimässä missä menee ns. normaalin terveen ihmisen ja sairaan välinen raja. Tiedän, että on ihan normaalia, jos aamulla väsyttää. Tiedän, että on ihan normaalia, ettei uni tule aina silloin, kun pitäisi. On normaalia ottaa päiväunet ja olla väsynyt iltaisin. Viikonloppuisin on normaalia nukkua pidempään.

Tiedän myös, ettei ole normaalia joutua nukkumaan yli kahdeksaa tuntia pysyäkseen virkeänä edes tunnin, ennen kuin meinaa nukahtaa pystyyn ja sen takia on painuttava takaisin pehkuihin, ennen kuin on ehtinyt kunnolla edes herätä. Tiedän, ettei ole normaalia pyöriä joka yö neljää tuntia sängyssä saamatta unta. Sitä en tiedä, missä menee raja sairaan ja terveen välillä?

Yleensä sanotaan, että siinä vaiheessa kannattaa huolestua, kun vaiva on jatkunut pitkään. Mikä sitten on pitkään? Päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia...?

Aikani asiaa mietittyäni päädyin pienen aasinsillan kautta miettimään niitä kaikkia oireitani, jotka eivät viitaneet masennukseen. Raskaus oli pois suljettu. Diabetes? Mistä sen tietää? Aikani googlailtuani törmäsin yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireet:
Ruumiilliset:
  • levottomuus tai kyvyttömyys rentoutua, check!
  • lihaskivut tai -jännitys, väsymys, check!
  • ummetus tai ripuli, check!
  • nielemisvaikeudet (palan tunne kurkussa), check!
Psyykkiset:
  • liiallinen huolestuneisuus ja ahdistuneisuus, jota on vaikea kontrolloida, check!
  • pahimman ennakointi, check!
  • pelokkuus ja ärtyneisyys, check!
  • univaikeudet, check!
  • keskittymisvaikeudet, check!
  • levottomuuden tunne, check! 

Itsensä diagnosointi on toisinaan kovin terapeuttista. Nim. luulotautinen.

♥: Tintti

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Uusivuosi 2013

Mun uudenvuoden uuteen perinteeseen kuuluu ilmeisesti äkkilähdöt. Toissavuonna mun oli tarkotus kökkiä vuodenvaihde kotona, kun yhtäkkiä soitettiin, että lähetään Nurmijärvelle. Viime maanantaina mulle taasen ilmotettiin, että oisin tervetullut kummitädin 50v päiville. 

Ihan jees, mutta istuin siinä vaiheessa kylpytakki päällä, vasta heränneenä ja mulla olis tasan kaks tuntia aikaa ettiä koiralle hoitopaikka ja hommata itteni kirstinmäkeen. Matkaan itsessään menee jo tunti, joten oikeastaan mulla oli vaan tunti aikaa laittaa itteni valmiiksi ja saada koira hoitoon.

Onneks oon miesten kanssa tottunut laittamaan itteni valmiiksi parhaimmillaan vartissa. Olin kuitenkin fiksuna likkana tehny itelleni nädet kynsien pidennykset edellisenä iltana ja koska olen vuoden elellyt tynkäkynsillä, pitkiin muovilisäkkeisiin oli vaikea heti tottua. (Syytän niitä myös mahdollisista kirjoitusvirheistä.)

Ekat itsetehdyt geelikynnet 15vuotta vanhoilla kynsilakoilla koristeltuna.
Sain kuin sainkin löydettyä koiralle hoitajan ja pääsin porukoillekin vain puoli tuntia myöhässä. Sielläkin päässä tosin oli pientä hässäkkää, koska isukki oli yllättäen sairastunut. Oltiin siis lädössä matkaan äipä kanssa kaksin. Mä päätin, että koska oltiin jo myöhässä, mulla olis aikaa vetää naamariini vielä yhdet mikroranskikset, koska tyhjään mahaan ei tällä iällä ilmeisestikään enää viunaksia nautita.

Saatiin taksi yllättävän nopskasti ja riennettiin paikan päälle, jossa tarjoiltiin heti kuohuvaa ja käskettiin syömään. Mä en tuntenut pakalla olijoista oikeastaan muita, kuin äitini, juhlakalun ja hänen poikansa, joten olo oli aluksi vähän orpo ja ulkopuolinen. Muutamia tyyppejä tiesin nimeltä ja olin niitä kuulemma joskus nähnytkin, mutten mä mitään, enkä ketään tietenkään enää muistanut.

Bilehile ja hätänuttura

Sillä aikaa kun äiti jutskaili vanhojen tovereidensa kanssa mä keskityin lähinnä siihen olennaiseen, eli juomiseen ja ehkä vähän syömiseenkin.


Kaksin käsin

Paikalla oli bändin lisäksi tietokone ja karaokelaitteet ja kuten arvata saattaa, huutoäänestyshän siitä syntyi, kun karaokeihmiset ja tanssityypit ottivat yhteen. Tää on tää ikuinen dilemma, kun kumpaakin ei voi samaan aikaan saada. Asia yritettiin vissiinkin ratkasta niin, että välillä soitettiin musaa koneelta ja välillä laulettiin karaokea, mutta välillä ne tais kyllä huutaa vähän päällekäinkin.

Itse uskaltauduin ensimmäistä kertaa vetämään yhden biisin yksinäni, mutta sekin meni sen verran metsään, ettei varmaan tarvitse toiste kokeilla. Yhteislaulut on ehkä enempi mun juttu, niin ja se tanssiminen.








Paikalla oli muutamia lapsia, joiden iloksi raketteja paukuteltiin pitkin iltaa. Pari poitsua tuli hihitellen mulle jossain vaiheessa iltaa kertomaan, että "tää on ihan rakastunu suhun!" "No eipäs kun tuo!" "Toi halus tanssia sun kanssa!" "Eipäs kun tuo!" Keskeytin niiden väittelyn kutittamalla kumpaakin kunnes ne liukenivat taas paikalta.

Pikkumiehet opetti mut myös valamaan tinaa, kun en ite enää osannut. Sain kuulemma purjeveneen ja jonkin epämäräisen möhkäleen. En tiedä yhtään mitä ne meinaa, mutta mulla tuli tosta ns. purjeveneestä mieleen koiran syömä saapas.


Kahteen-kolmeen asti jaksoin bilettää ennen kuin alko tulemaan taas väsy ja viiskymppiset tais siitä jotain naljailla, kun ne jaksoivat juhlia mua paremmin. On kuulemma vaan kokemuksen puutetta, mutta oli se vitsi, tai ei, niin mun kokemukseni mukaan kyse tais mun kohdalla olla lähinnä oikean lääkityksen ja riittävän unen puutteesta. Anyway oli aivan mahtavat pirskeet! Näitä lisää!

Taksin saamiseen meni varmaan tunti ja koitin siinä odotellessani muistikortin viimeisestä kuvasta päätellen vissiinkin hirttää itteni kameraan.


En mitä ilmeisemmin onnistunut, kun kerran tätä kirjoitan. En ehkä ole täysissä ruumiin ja sielun voimissani, mutta yhtä kaikki elossa. Mikä olisikaan sen parempi tapa aloittaa uusi vuosi?

Hyvää alkanutta uutta vuotta joka iikalle tasapuolisesti!


♥: Tintti

Lauantai 29.12.2012

Jouduin heräämään yhdeltätoista aamulla valitettavan tietoisena siitä, että olin nukkunut tsäkällä yhteensä viisi tuntia. Hirveä kiire laittaa itteensä ja tavaransa valmiiksi ja rynnätä Espooseen hirmusella kiireellä.

Pääsen siskolle vähän ennen kahta ja se ilmottaa vasta heränneensä. Batmania koneeseen ja ruokatilausta vetämään.Mua vituttaa ihan suunnattomasti, koska mulla on sairas nälkä. Ensin ruokaa sai odottaa tunnin ja sitten ne kärrää tänne jotain vitun rulla kebabia, mitä kukaan ei ole tilannu! No ei kun soittoa perään, mut eihän ne ählämit mitään tajua. Saan tehdä uuden tilauksen, jonka ne käskee maksaa uudestaan. SIIS MITÄ VITTUA!? Ihan paskaa tämmönen touhu.

Nyt mua oksettaa ja ahistaa ja paniikki iskee. Arvatkaa onko lääkkeet paniikkihäiriöön mukana? No eipä ole, koska en ajatellut tarvitsevani niitä. Tästä piti tulla kiva päivä.

Onneks se pitsakuski oli huomannut mokansa ja tuli vaihtamaan ruoan oikeaan, mutta tosi kiva syödä jotain valmiiks kylmää sapuskaa. Yöh!

Ruoan närppimisen jälkeen suunnattiin serkun ja sen avomiehekkeen luo rakentamaan maailman isointa lumilinnaa!

Okei, oikeesti katottiin siskon kanssa Basil hiirtä joku sulosin lintukoira sylissämme. Ajattelin et otan pienet torkut ennen kun talon emäntä tulee töistä. Olin kuoleman väsynyt, mutta uni ei tullut.

Yritin pitää itteni hereillä lonkerolla ja painelin ulos muiden perään. Kyllä sinne pihalle ihan nätti lukaali kohosi!

Rakennuspuuhien jälkeen maistettiin ufoshotteja ja pelailtiin seurapelejä. Vallan mukava ilta väsymyksestä huolimatta. Onneks mun maailman paras sisko heitti mut kotiin!


















Heti kotioven avauduttua mulle iski huono olo ja tervehdin pian kotiin tullutta miestä vessan lattialta käsin

"Ooks raskaana?"
Hekoheko. Vanha vitsi.


♥:Tintti
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...