sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Jos sua ei ois ollut niin olisin keksinyt sut


Viikonloppu meni nopeasti. Perjantaina tosiaan kävin vähän kaupoilla ja kuolasin valmistuvaa synttärikakkuani. Sain sentään nuolla kulhot, ihan niin kuin lapsena. Tosin äklymakeaa marenkia ja suklaa juttua (jolla oli joku tosi hieno nimi) ei pystynyt syömään ihan yhtä paljon, kuin joskus kakarana olisi kyennyt.

Lauantaina kävin kaverin kanssa Fazerin kahvilassa herkuttelemassa ja vaihtamassa kuulumisia (= uusimmat ja kuumimmat juorut). Saatiin ainakin hersyvät naurut.

Iltasella sisko tuli kaverinsa kanssa toimittamaan mulle boolimaljan ja mukeja, ennen kuin lähdettiin yhdessä tuumin keskustaan syömään ja keikalle. Meidän oli tarkoitus mennä Bravuriaan, mutta siellä oli niin täyttä, että päädyttiin mäkkiin. Ylläri!

Kaija Koo oli ihan mahtava, kuten aina. Vähän harmittaa, ettei keikalle saanut tuoda kameroita, joten mitään kuvamatskua mulla ei valitettavasti ole teille antaa.



Kaija sen sijaan on antanut minulle hyvinkin paljon. KK:n musiikki on aina ollut lähellä sydäntä ja hänen tuotannostaan tuntuu löytyvän biisi joka tilanteseen: suruun, ikävään, vitutukseen ja no, etenkin siihen rakkauden kaipuuseen.






Lisäksi hänen musiikkinsa on inspiroinut minua monella tapaa. Esittelen teille siitä yhden esimerkin. En valitettavasti osaa sanoa minä vuonna olen tämän tekstinpätkän alunperin kirjoittanut. Hyvin todennäköisesti aikavälillä 2000-2011 ja suoraan sanottuna jotkut kohdat suorastaan hävettää mua, joten voi olla, että tulen kirjoittamaan koko kappaleen, ellen koko stoorinkin ihan uusiksi. En tiedä saako tästä mitään irti, sillä kyseinen kappale löytyy tällä hetkellä word-tiedoston sivulta 418. Mut ehkä tää on niinku kauniit ja rohkeat johon messiin pääsee aina, vaikkei sitä olis kattonu moneen vuoteen..

Anyway, teitä viihdyttämään ja minua kirjoitushankkeissani motivoimaan:



Jalokivimeri
~Kahdeskymmeneskuudes luku~
Menneen voi unohtaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, koskaan
Tiia R.


Oli huhtikuinen lauantai-iltapäivä, kun yöperhoset liitelivät vatsassani. Frodolla oli palava halu päästä haltiasoturien mukaan, ratsastamaan noilla upeilla sotaratsuilla joilla he olivat koulun ohi karauttaneet.
”Olen ratsastanut niillä ennenkin, enkö saisi jälleen?” oli Frodo kysynyt, mutta opettaja oli sanonut, että ”sota ja huvi ratsastelut olivat kaksi eri asiaa ja että ne pitäisi tuossa iässä osata jo erottaa toisistaan.”
Frodolla oli syntymäpäivä ja hän oli saanut lahjaksi itsestään täyttyvän pullon alkoholipitoista punaviiniä sillä ehdolla, että käyttäisi sitä sivistyneesti. Hän oli kuitenkin tarjonnut pullosta nuoremmillekin Darcheille ja minusta tuntui nyt, että veren siasta suonissa virtasi vain viini.
Ystävykset olivat lähteneet kävelylle koulun maille. Rehtori oli antanut meille erityisluvan ulkona liikkumiseen, sillä hän luotti meihin kaikesta huolimatta, lähes koko sydämestään. Osin se saattoi johtua myös siitä taiasta, jonka Frodo oli houkuttelut Jasminin tekemään. Yhtä kaikki, me kävelimme nyt keskellä metsää, emmekä tienneet ollenkaan missä olimme. Varmaa oli vain se, että olimme ainakin sen verran kaukana, ettei kartanoa enää näkynyt. Aurinko oli jo painunut mailleen ja pimeä alkoi laskeutua.
Frodo oli saanut minut aivan sekaisin punaviininsä ansiosta. Tarkastelin kiinnostuneena Frodon ilmaa leikkaavaa katsetta.
”Frodo, silmäsi ovat punaiset kuin rubiinit!” Jasmin kikatti. Olimme sittenkin löytäneet aina niin elegantin Jasminin heikkouden, viinin.
”Olet juonut liikaa viiniä, näet vain punaista”, Shaina kuittasi Jasminille.
”Kohta on maanantai”, Tuija valitti.
”Kohta on kesä!” Shaina riemuitsi.
”Mutta lauantaina alkaa taas elämä”, Taija sanoi iloisesti hörpäten lisää viiniä.
”Lainaa sitten elämän kirja, niin se alkaa varmaan jo maanantaina”, Tom narisi, hän oli selvästi ainut, jolla oli vähääkään järkeä jäljellä. Tai niin hän ainakin itse ajatteli.
”Ei sitä saa lainata”, Taija muistutti hiukan harmilliseen sävyyn.
”Muistatko kun kerran yritettiin?” Tuija nauroi nyt hysteerisesti.
”Joo muistan!” Taija nauroi. Muut olivat vähän ulkona tilanteesta ja tyytyivät vaihtamaan kulmankurtistuksia pysyen vaiti.
Yhtäkkiä ympärillämme syttyivät tuhannet kirkkaat valot. Yö oli hiipinyt yllemme lähes huomaamatta. Ystävykset unohtivat olevansa hiprakassa, sillä tämä ilmapiiri oli humalluttanut meidät täysin. Viinipullo putosi Jasminin kädestä räsähtäen rikki, lasinsirpaleet levisivät pihamaalle ja viini värjäsi jalkojemme alla olevat valkeat laatat punaisiksi.
”Sinne meni hyvä viini”, Frodo surkutteli.
”Olet ilmeisesti jo tarpeeksi päissäsi, etkö huomaa kuinka kaunista täällä on?!” Jasmin henkäisi.
Taivaalla tähdet loistivat kirkkaina kuin miljoonat jalokivet. Valoja syttyi lisää ja huomasimme nyt eksyneemme jonkinlaiseen kylään. Tom otti askeleen taaksepäin ja kuului loiskahdus. Vilkaisimme Tomiin päin, hän oli astunut lampeen.
”Kylmää!” Tom uikutti vetäisten jalkansa pois hyytävästä vedestä. Tähdet heijastuivat sen lähes tyyneen pintaan.
Siinä me seisoimme kuin noiduttuina katsellen mustan puhuvaa vettä, unohtaen ympärillämme olevat valot, vaikka osa niistä heijastui lampeen. Lasse sytytti liekin kämmenelleen.
Vesi oli nyt peilityyni.
”Voi Jeesus”, Shaina henkäisi vilkaistessaan lammen pohjaan, aluetta jonka liekki oli valaissut.
”Jalokivimeri”, sanoin ajattelemattomasti.
”Lampi”, Tom korjasi oitis.
”Tuonne tahtoisin sukeltaa”, Frodo sanoi. Hänen silmiinsä oli palannut se kiilto, intohimo. Silloin kun Frodo jotain halusi, sen hän myös sai, tavalla, tai toisella.
Frodo kavahti astuessaan kylmään veteen. Pinta värähteli hänen kahlatessaan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Näytti kuin jalokivet olisivat liplattaneet lammen aalloilla hänen liikkeittensä mukaan. Poika tihrusi alas, muttei nähnyt kuin tummalla taustalla liikehtelevien tähtien kuvajaiset.
”Lasse, valoa!” Frodo huusi, mutta ennen kuin Lasse oli ehtinyt edes sulkea kämmentään, syttyi lammen keskelle suuri ja kirkas valo. Frodo peitti silmänsä kädellään ja katsahti sitten alas. Jalokivet kimalsivat hänen jalkojensa alla sateenkaaren värein.
”Poimi nyt yksi ja tule pois sieltä!” Shaina komensi.
”On vaikea valita”, Frodo hymisi valossa säihkyvien lasinpalasten keskeltä.
”Valitse kirkkain”, Jasmin kuiskasi hiljaa.
Frodo, ole kiltti. Jäinen vesi käy vielä turmaksesi, ajattelin pidellen kädessäni juuri Lasselta saamaani kynttilää. Puiden latvoihin pesiytynyt tuuli lehahti yhtäkkiä matkaan sammuttaen lepattavan kynttilän. Lasse laski kätensä harteilleni. Vilkaisin Frodoa, tämä piteli rintaansa hämmentyneen näköisenä.
”Frodo?!” Shaina huusi Lassen sytyttäessä kynttiläni sydämen taas lämpimään liekkiin.
”On vähän kylmä”, Frodo totesi hajamielisesti enemmän itselleen kuin muille ja vilkaisi suurta ja kirkasta valoa takanaan. Päättäväisin askelein hän kääntyi ympäri ja kahlasi sitä kohden. Silmiään siristellen hän nousi pienelle tasanteelle lammen keskelle, jonne tämä suuri ja kirkas valo oli asetettu.
”Frodo mihin sinä menet?!” Jasmin huusi huolestuneena rannalta, tähyillen ystävänsä perään. Jasmin lähti kahlaamaan pojan perään ja seisoi pian tämän vierellä, kirkkaan valon loisteessa.
”Mitä sinä täällä?” Frodo kysyi säpsähtäen.
”Tulin hakemaan sinua”, Jasmin totesi hymyillen. He tuijottivat hetken toisiaan, muiden katsellessaan heitä rannalta.
”Menervetúlen”, kuului helisevä, mutta totinen ääni kahden nuorukaisen edessä. Frodo säpsähti kaatuen veteen.
”Frodo!” Jasmin kiljaisi yrittäen etsiä katseellaan ystäväänsä hyisestä vedestä. Kirkas valo oli heikentynyt, eikä se tarjonnut apuaan tällaisessa pulmatilanteessa.
”Auta häntä!” Jasmin kiljaisi tälle vieraalle neidolle, joka häntä sinisillä silmillään tarkkaili.
”Are hiilen”, Neito sanoi kylmästi, se ei selvästikään ollut pyyntö. Jasmin vaikeni, ei siksi että hän olisi totellut tätä vierasta, vaan siksi, että hän oli niin kiukkuinen. Viinikin oli loppu. Miksi viini oli aina loppu, kun sitä eniten janosi?
”Hena mínar ánaren, túla talen a lithen”, neito sanoi ojentaen kätensä hyytävän veden ylle. Jasmin huomasi nyt hehkuvan esineen olevan suuri kristalli, joka oli maalatuilla kaarevilla oksilla kiinni suuressa koristeellisessa kivijalassa.
Kristalli alkoi taas hehkua. Jasmin erotti vedessä pojan kasvot. Haltia ojensi kätensä lausuen outoja sanoja ja kuin ilmasta koostuvat kädet vetäisivät pojan ylös. Frodo heittäytyi rannalle Jasminin ja neidon väliin.
”Eleanír?” Frodo kuiskasi kunnioittavan ja hämmennyksen sekaisella äänellä uskomatta silmiään. Neito nyökkäsi laskien hopeisen huppunsa alas paljastaen kullankeltaiset pitkät hiuksensa ja virheettömät kasvonsa. Frodo huomasi haltiassa myös jotakin uutta. Neidon otsalla kimmelsi kristallinen pisaran muotoinen helmi. Jasmin tunnisti helmen oitis ja niiasi nopeasti. Hän tunnisti kyllä Galadmirin kun sellaisen näki. Säteilevä jalokivi oli aina ollut suurhaltioiden merkki, prinsessan sydän.
”Voi hyvä haltiani, tarkoitan pelastajani, ei kun siis prinsessa, arvon neito”, Frodo sopersi yrittäen kammeta jaloilleen. Eleanír ojensi hymyillen kätensä poikaa kohti, epävarmasti poika tarttui siihen ja neito auttoi hänet ylös.
Jossakin kaikui sotatorven tuttu toitotus. Haltia käänsi päätään äänen suuntaan. Pimeässä syttyivät tuhannet valot, ne kirkastuivat. Darchejen ympärille paljastui laajahko valkoinen kaupunki. Rakennukset oli valmistettu suurimmalta osaltaan puihin, mutta lampea kiersi suuri linnake. Jokainen kaari, holviaukko, ikkunan peitteet ja ovin karmit olivat kauniin koristeellisia. kaupunki loisti hetken kirkkaan valkoisena kuin lumi, ennen kuin hukkui taas pimeään yöhön. Vain tarkkasilmäinen pystyisi erottamaan sisäänkäynnin yön verhoamaan kaupunkiin.
”Teidän on mentävä nyt”, Eleanír kiirehti heleästi, mutta vaativasti. Jasmin ja Frodo nyökkäsivät pikaisesti ja alkoivat kahlata takaisin muiden luokse. Frodo vilkaisi vielä kerran tummaa hahmoa sammuneen kristallin vierellä.
Jasminin ja Frodon hämmästykseksi Eleanír seisoi heitä vastassa. Jasmin tiesi, ettei tämä ollut kahlannut heidän takanaan. Hän oli ilmestynyt kuin tyhjästä.
”Tarvitsette ratsut päästäksenne takaisin varjoja nopeammin”, Eleanír sanoi heristäen korviaan, hän kuuli ratsujen lähestyvät nopeasti.
”Ja Frodo, tuo naarmu poskessasi pitää poistaa, tai ihmiset alkavat ihmetellä”, Eleanír sanoi ja ennen kuin Frodo oli ymmärtänyt mistä neito puhui, oli haltiatar vetänyt viittansa kätköstä samankaltaisen kiven, kuin Frodo oli juuri poiminut vedestä ja painanut sen pojan poskea vasten mumisten jotakin heleällä kielellään. Kirkas valon välähdys ja naarmu oli poissa. Poika hipaisi sileää poskeaan ja oli kiittämässä Eleanír neitoa, mutta huomasi tällä olevan kiireellisempiä asioita kuin pojan kiitoksen sanat. Kiittää ehtisi myöhemminkin, pelastautua vain siltä istumalta.
”Manatha, i nettan!” haltia huusi kutsuvasti ja hetkeä myöhemmin rinnallemme ilmestyi ääntäkin nopeammin, kahdeksan tummanpuhuvaa ratsua.
Niin me laukkasimme varjoja ja ääniä nopeammin läpi metsän ja nurmikentän. Kuulimme kaikkonevat torven toitotukset ja sotaratsujen heikentyvät äänet. Frodo puristi löytämäänsä kiveä, se oli lähes samanmuotoinen, kuin Eleanírin hopeisessa pannassa.

Vaikka elämässä tapahtuisi odottamattomia käänteitä, vaikka ystävät eivät olisi tyytyväisiä toistensa päätöksiin, yhtä kaikki he olivat ystäviä siitä huolimatta ja nauttivat niistä iloisista asioista ja naurun rippeistä, jotka heille oli suotu.
Makasimme pimeässä huoneessa yrittäen pidätellä naurua, jotta muut saisivat nukkua.
”Jasmin oli ihan huppelissa”, Shaina räkätti viereisessä sängyssä pidellen vatsaansa.
”Niinpä!” totesin nauruni välistä.
”Me puhuttiin Susanin kanssa silloin kun oltiin siellä luolassa”, Shaina sanoi, kun oli saanut tyynnytetty hiukan nauruaan.
”Tiedän, teillä näytti riittävän juttua, enkä viitsinyt sitten häiritä teitä”, sanoin lempeästi, vaikka tiesinkin, että keskustelun aiheena oli ollut Lasse.
”Me puhuttiin vähän kaikesta, niin kuin esimerkiksi – ”
” – Lassesta”, lopetin lauseen sisareni puolesta ja tuijotin Shainan hämärässä kiiluvia silmiä.
”No siitäkin”, Shaina myönsi. Hän oli vihdoin lopettanut nauramisen. Minäkin aloin vakavoitua, hymy oli pyyhkiytynyt kasvoiltani ja tiesin, että saisin nyt kuulla totuuden, tai ainakin osan siitä.
”Kerro”, kehotin ja valmistauduin kuulemaan jotakin, jota en haluaisi kuulla, vaikken tiennytkään vielä tarkalleen mitä olisi tulossa.
”No silloin kun minä itkin ja se lohdutti mua…” Shaina aloitti, hän näytti tarkasti puntaroivan sanoja.
Lohdutti miten? Minä mietin jossakin mieleni sopukoissa.
”Ja sitten me suudeltiin – ” Shaina jatkoi, kun siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Minä hätkähdin ja tunsin kuinka palanen minusta kuoli, tätä minä en ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta ei tätä. Kuinka Shaina saattoi?
”Shaina, sinähän seurustelet”, totesin nopeasti, koska en halunnut vaikuttaa järkyttyneeltä.
”Niin, mutta kun minä en voinut mitään.”
Selityksiä, selityksiä…
”Miten niin et voinut? Olisit työntänyt sen pois tai jotakin”, sanoin ajattelemattoman kireään sävyyn.
”Minä…”
”Se olit sinä! Sinä halusit että hän suutelisi sinua!” kivahdin turhan kovaäänisesti.
”Anteeksi, minä vain ajattelin…”
       Ajattelit ja ajattelit, mikseivät ihmiset muuta tehneet, kuin ajattelivat. Ajatteleminen on pahasta.
”…Että siinä olisikin joku muu”, Shaina sanoi sellaiseen äänensävyyn, että vihani alkoi uhkaavasti horjua sääliä kohti.
”Voi Shaina…” sanoin lähes säälivästi, vaikka kyyneleet polttelivat jo silmiäni.
”No se vain tapahtui”, Shaina selitteli, kuin ei olisi tehnyt sen kummempaa kuin rikkonut lasin, todellisuudessa hän oli melkein särkenyt sydämeni.
”Anteeksi.”
Minä havahduin. Tuo alakuloinen ja vilpitön ääni sai kyyneleen valahtamaan poskelleni. Pyyhin sen huomaamattani.
”Menneet on menneitä, ehkä pitäisi vaan keskittyä tulevaan”, minä mutisin, tietämättäni yritinkö vakuuttaa enemmän Shainaa vai itseäni.
”Minä lupaan, etten tee sitä enää ikinä”, Shainan äänessä oli jotakin niin tarmokasta päättäväisyyttä ja myrkyllistä vivahdetta, että halusin uskoa tytön olevan tosissaan.
”Kiitos”, minä kuiskasin niin ystävälliseen sävyyn, kuin suinkin siinä tilassa kykenin.
”Minä lupaan”, Shaina toisti vakaana.
”Ja minä uskon sinua ja olen siitä hyvin kiitollinen”, sanoin ja ojensin kättäni kuin lupauksen merkiksi. Pian Shainan käsi tarttui siihen pimeässä ja näkymätön hymy kiiri kummankin kasvoille.
”Miten minä pärjäisinkään ilman sinua?” Shaina kysyi kunnioittavan ystävälliseen sävyyn.
”Ja miten minä pärjäisin ilman sinua?” kuulin ääneni kysyvän.
Niin me hiljenimme rauhan merkeissä, miettimään asioita rauhassa itseksemme. Kumpikaan meistä ei sanoisi sinä yönä enää sanaakaan.



Okei.. tää oli ehdotommasti 2000-luvun alkupään matskua, lukuunottamatta myöhemmin lisättyä loppua. Ehkä musta ei tulekaan kirjailijaa. :p


T: Tintti, joka luki itsekin tämän (ties kuinka monen vuoden jälkeen) vasta pastettuaan tämän tänne. Muumitikkari sille, joka jaksoi lukea koko paskan! :))

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...