"Hän vaati turvapaikkaa!"

Kameraryhmässä esiteltiin tänään arjen sankareita. Jotenkin ohjaajan huomion keskitti kuvissani esiintyvä peilipöytä.

"Onko se sinulle kovinkin tärkeä?"

Hätkähdin, suorastaan säikähdin. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä ja sisälläni alkoi jo lainehtia. Sepustin katse tiukasti kengän kärkiin suuntautuneena, että se oli ensimmäinen ja tärkein asia, minkä olin itselleni mummilta halunnut ja jotakin siitä, kuinka lapsena aina järjesteltiin ja ihasteltiin mummin meikkejä ja koruja. 

"Oliko se jotakin kiellettyä?" 

Kiellettyä? Mummin luona mikään ei tainnut koskaan olla kiellettyä...

Teimme ryhmän päätteeksi mielikuvaharjoituksen mieluisasta ja turvallisesta paikasta.

Eipä aikaakaan, kun istuin uppoutuneena mustaan nahkasohvaan. Seinällä tikitti kello, ulkoa kantautui liikenteen ääniä ja takanani olevalla ikkunalaudalla kukki punaisia pelargonioita. Huoneistossa tuoksui tupakka ja valkoisen keittiönpöydän äärellä mummini istui käärimässä sätkiä liian suuressa villapaidassa...

Kotitehtävän aiheena olisi turvapaikka. Minulle tuli jo ikävä psykologiani, jonka nään harmillisesti vasta ensi viikolla, juuri ennen kameraryhmää. Niinpä itken nyt teille (taas kerran) tätä iän ikuista ongelmaa. (Oikeasti sanokaa, jos ette jaksa enää lukea tätä ruikutusta.)

Minulla ei enää ole turvapaikkaa. Minun turvapaikastani on jäljellä vain tupakalta tuoksuva peitto, jota silloin tällöin uskallan tuoksutella pahimpaan ikävääni.

Yritän kelata paikkoja mielessäni. Mikä olisi sellainen paikka jossa voin rentoutua, paikka jossa tuntisin olevani oikeasti turvassa? Mieleeni ei tule yhtäkään paikkaa, jossa osaisin olla täysin itseni ahdistumatta. Ei ainoatakaan. Paitsi se yksi, jota ei enää ole.

♥: Tintti


Kommentit

Suositut tekstit