Valokuvausryhmä - kerta 1.

Eilen mulla alkoi kameraryhmä aka valokuvauskurssi polilla. Aamulla ahdisti niin, että oksetti. Sitten meni vatsa sekaisin ja iski vielä suurempi paniikki. Entä jos en halua mennä? Mitä jos en vaan mene?

Menin silti ja ahdistus sen kuin kasvoi. Metrossa olin ihan varma, että oksennan. Herttoniemen kohdalla hätkähdin. Mitä jos sittenkin menisin kotiin nukkumaan?

Hissillä kolmoseen. Vieras kerros, vieraat tilat, vieraat ihmiset.

Näppäilin hermostuneena puhelinta. Samoin teki minun lisäkseni ainoa henkilö, joka odotushuoneessa istui. Minun ei tarvinnut nähdä häntä tietääkseni mitä hän teki, sillä tilan täytti ärsyttävä piipitys. *piip pip pi pip pii* KUKA P*****e PITÄÄ NÄPPÄINÄÄNIÄ PÄÄLLÄ!? Teki mieli työntää sormet korviin. Oli pakko vilkaista. Pelottavan näköinen tyyppi. Toivottavasti, tuo ei ainakaan kuulu ryhmään, ajattelin, vaikka olin varma että kuuluisi. (Ei mulla toki mitään ennakkoluuloja ole muita kohtaan...)

Kello tuli puoli kolme, eikä ohjaajaa näkynyt. Ei myöskään kaikkia muita ryhmäläisiä. Mitä jos muistin päivän väärin, tai kellon ajan, tai, tai, tai...?


En ehtinyt käydä vessassa toistamiseen, kun ohjaaja tuli päästämään meidät sisään. Oli aika hiljaista. Tuijotin suklaakeksejä, mutten uskaltanut ottaa ensimmäisenä. Kolmantena uskalsin, mutten vieläkään nostanut katsettani. Olisi pitänyt edes meikata...

Meitä pyydettiin kirjoittamaan ylös ryhmää koskevia kysymyksiä, tai ajatuksia. Tuijotin valkoista paperia, enkä kirjoittanut mitään. Pää löi tyhjää. Pakokauhu oli valtava. Itketti. Teki mieli sanoa, etten pysty ja karata paikalta. En kuitenkaan uskaltanut.

Käytiin läpi muiden kirjoittamia asioita, sitten käytiin läpi kuvia, joita meidän oli pitänyt ottaa mukaan. Kuvia, joiden piti kuvata itseään. Siinä vaiheessa, kun katseltiin muiden luonto- ja eläinkuvia omat valintani hävettivät. En selvästikään ollut tajunnut tehtävänkuvausta oikein. Olin tuonut kaksi kuvaa itsestäni. Yhden, jossa näytän siltä, kuin haluaisin näyttää ja toisen miltä näytän ja mitä olen nyt.



Sain kuitenkin vain positiivista palautetta. Olen kuulemma pystynyt ottamaan ison askeleen jakaessani niin henkilökohtaisia asioita. Itse en kuitenkaan näe sitä niin isona asiana. Ei minulle ole koskaan ollut erityisen vaikeaa näyttää valokuvia itsestäni muille, ehkä minä olen asian suhteen jopa turhankin huoleton. En tiedä? Ei masennuksenikaan ole mikään salaisuus, senhän takia minä kirjoitan tätä blogiakin. Toisaalta on asialla se hyvä puoli, että jos on sinut itsensä kanssa, muiden on vaikeampi kiusata. Ei tosin sillä, että olisin. Sinut itseni kanssa nimittäin.

Lopuksi saatiin pieni "kotitehtävä". Ensikerran aiheena olisi värit ja syksy. Käytiin inspiraation herättelymielessä pieni mielikuvakierros: jokaisen piti sanoa yksi sana, jonka syksy toi mieleen. Minua hymyilytti oma vastaukseni, enkä ensin kehdannut edes sanoa sitä, joten valitsin värit (märän ja kuoleman lisäsin mielessäni). Seuraavalla kierroksella jo uskalsin sanoa mitä minulla oli ensimmäisenä mielessäni: villasukat.

(Sori, oli pakko)

♥: Tintti

Kommentit

Suositut tekstit