Onneksi huomenna on perjantai...

Torkutan kelloa viimeiseen asti. Vartti aikaa seistä pysäkillä. Se ei olisi mahdottomuus, jos saisin itseni sängystä ylös. Mies päättää herätä samaan aikaan ilmeisesti vain tehdäkseen aamustani mahdollisimman hankalan.

"Aiotko sä syödä noi kanat?"
"En, ne unohtu siihen"
"Miten voi unohtaa ruokaa?"

Varmaan samalla tavalla, kun unohdin TAAS ottaa aamulääkkeet, unohdin mihin olin laittanut avaimet, unohdin tehdä eväät jo eilen. Samalla tavalla, kuin olin unohtanut salsakastikkeen olohuoneen pöydälle, sen olinko jo pessyt hampaani vai en ja niin edelleen ja niin edelleen...

En löydä huppariani mistään, vaikka käytin sitä viimeksi eilen. Kello käy, viisi minuuttia aikaa seistä pysäkillä.

"Noin käy kun ei laita tavaroita paikoilleen". Tekisi mieli tirvaista noita ilveileviä kasvoja.

Melkein itkettää. Sairasloma käy hetkellisesti mielessä, mutta torjun ajatuksen. Kotona olisi liian vaikeaa. Kuulen jo olevani laiska.

Myöhästyn bussista, jonka takia myöhästyn metrosta. Espooseen menevään bussiin kyllä ehdin, vaikka olenkin seitsemän minuuttia aikataulusta jäljessä. Se vain tarkoittaa, että taas pitäisi juosta.

T: Tintti

Kommentit

Suositut tekstit