Kirje psykologille

11.9 


Jokainen aamu tuntuu entistä hankalammalta nousta ylös. Venytän heräämistä parilla minuutilla, jätän taas hampaat pesemättä, koska tuntuu ylivoimaiselta pidellä kättä ylhäällä ja vaikka tiedän, että minulla on kiire, jalat eivät tottele. Pitäisi jo juosta, mutta jalat vain laahustavat eteenpäin. Käveleminen sattuu. Tekisi mieli jäädä vain paikoilleen makaamaan.

Jokainen ilta tuntuu hankalammalta nukahtaa. Makaan sängyssä keho jäykkänä, kuin rautakanki, enkä saa itseäni rennoksi, vaikka kuinka yritän. Olen hereillä vielä kolmelta, kun hesari kolahtaa postiluukusta. Välillä melkein toivon, että joku kalauttaisi minulta vaikkapa paistinpannulla tajun kankaalle. Tuntuu, että olen vasta ehtinyt nukahtaa, kun kello soi.

Kaikki lihakset ovat jumissa ja kipeitä. Päätä särkee valmiiksi ja selkäkin oireilee. Kieli ei tunnu mahtuvat suuhun, mutta ehkä vain kuvittelen. Kielen turpoaminen ei ainakaan näytä kuuluvan minkään läkevalmisteeni haittavaikutuksiin. Kenties vain tiedostan sen olemassaolon paremmin suun kuivuuden takia.

Aamulla meinaan nukahtaa bussiin. Jos saan pidettyä itseni hereillä, tuijotan eteeni näkemättä mitään. Ellei työkaveri olisi sattunut samaan bussiin, olisin mennyt pysäkin ohi. En tiedä kauanko tämä voi jatkua näin.

Ajattelin, että auttaisi, jos viikonloppuisin saisi vain olla ja levätä, mutta ei minulla ole aikaa. Viikonloppuisin pitää siivota, koska viikolla ei jaksa, eikä ehdi. Viikonloppuisin pitäisi myös nähdä kavereita, joka sekin tuntuu tuskastuttavan työläältä ja vastenmieliseltä. Pitäisi käydä leffassa, tai syömässä, tai keikoilla, tai tanssimassa. Haluaisin niiin paljon tehdä näitä kaikkia, mutta en minä jaksa! Väsyttää ja kiukuttaa. Minä haluaisin viikonloppuisin vain maata sohvalla yöpuvussa katsomassa ohjelmia joita en viikolla ehtinyt nähdä. Tuntuu kuitenkin väärältä kieltäytyä näkemästä. Ei ne ymmärrä, etten jaksa ja sitten ne loukkaantuu jos en tulekaan kun jo kerran olen menyt lupaamaan.

Työpäivät kestän juuri ja juuri ajatuksella ”kohta on viikonloppu, sitten saat levätä” ja ” töitä on enää vajaa pari kuukautta”, joskin se ajatus jatkuu masentavaan ”sitten voit siirtyä murehtimaan taas rahaa ja työttömyyttä”- ajatukseen. Kahdeksan tuntia koneen äärellä on kyllä aika maksimi. No, sisulla mennään. On taas vähän sellainen olo, että voisi mennä peiton alle nukkumaan ja herätä ensi keväänä. Eikä syksy ole vielä edes kunnolla alkanut. Voi itku.

Lauantaina olisi kaverin läksiäiset ja pitäisi mennä jonnekin tanssimaan. Yleensä tykkään tanssia, mutta nyt olo tuntuu niin rumalta ja jäykältä ja vastenmieliseltä, etten millään haluaisi mennä. Jalkoihinkin sattuu jo valmiiksi. Ja muut kuitenkin juo ja itse en viitsi, eikä edes huvita. Enkä kuitenkaan olisi henkisesti läsnä, vaikka kehoni olisikin. Mieleni on taas alkanut karkailla turhan usein jonnekin tiedottomuuden rajamaille, sinne missä ei näe eikä kuule mitään. Olisiko niin paha, jos jättäisin menemättä? Ei Hän kuitenkaan ole muuttamassa toiselle puolelle maapalloa, vaan Lohjalle, vai Vihtiinkö se oli? En muista senkään vertaa. Loppujenlopuksi ei edes olla kovin hyviä kavereita. Omatunto sanoo, että pitää mennä, jos on luvannut. Milloin minä sitten ehdin levätä? En minä ehdikkään. En oikeasti. Vaikka keho ei tekisi mitään, niin mieli soimaa vähintäänkin tekemättömyydestä.

"Onko se tosiaankin niin paha jos makaan sunnuntaina pari tuntia sohvalla tekemättä mitään?"
"On!"
"Miksi?"
"Koska aikaa ei saa takaisin, joka sekunti sohvalla on pois elämästä. Se on tuhlausta."
"Ehkä minua ei huvitakkaan elää?"
"No mitä jos tappaisit itsesi samantien?"
"En mä jaksa"
”Sä olet kyllä yks helvetin idiootti!”

Itsensä kanssa ei pitäisi tapella. Siinä häviää aina.

Väsyttää ja itkettää. Itkettää ja väsyttää. Meidän töissä on tyyppi joka herää joka aamu viideltä ja menee kymmenen jälkeen nukkumaan. Se on aina superpirteä ja skarppi. En tiedä onko se normaalia, vai onko kyseessä superihminen. Minäkin haluan jaksaa, edes pari tuntia vaikken koko päivää jaksaisikaan. Minäkin haluan olla skarppi! Haluan muistaa mitä olen tehnyt, tai jättänyt tekemättä. En kuitenkaan muista. Saatan kyllä muistaa tehneeni joitakin asioita esim. Käyneeni kaupassa, mutta siitä tapahtuiko se tänään, vai viikko sitten minulla ei ole aavistustakaan. Nälän tunnekin on taas kadonnut kokonaan, joten jos en syö samalla kellon lyömällä joka päivä, unohdan senkin olenko syönyt, vai en. Itseasiassa muistankin lähinnä ainoastaan niitä asioita joita teen päivittäin samaan aikaan. Näihin asioihin kuuluu lähinnä koiran lenkittämiset ja ruokinta. En edes muista monelta bussini lähtee vaikka kuljen joka päivä samalla bussilla ja minun täytyy lähes joka aamu olla tarkastamassa sen lähtöaikaa! Se on ihan älytöntä.

Asiasta kukkaruukkuun... tai siis niihin lääkkeisiin.

Ketipinor auttaa nukahtamaan, jos pää ei ole täynnä ajatuksia ja ahdistusta. Unta se pitää vaihtelevasti, joko suurimman osan yöstä, tai ei ollenkaan. Kun kerran herään johonkin ääneen, niin uudelleen nukahtamiseen menee aikaa. Ihan sama olenko ehtinyt nukkua viisi minuuttia, vai pari tuntia. Voisi kai kutsua koiran uneksi, vaikka Jasu taitaa kyllä nukkua kuorsauksesta päätellen sikeämmin, kuin minä.

Propralista olen huomannut lähinnä sen, että se pitää sydämen suht rauhallisena. Olin tottunut kuuntelemaan sydämen tykytystäni melkein 24/7 ja nyt tuntuu melkein siltä, kuin ei olisi sydäntä ollenkaan. Kai se sitä henkistä ahdistustakin on vähän lieventänyt. En oikein osaa sanoa. Töissä jos joku tulee kysymään jotain kesken työntekoni menen kuitenkin sen verran paniikkiin, että unohdan täysin mitä pitää tehdä, vaikka normaalisti osaisin ihan hyvin. Tulee hölmö olo kun toinen saa neuvoa vieressä asiaa, jonka teen itsekseni monta kertaa päivässä. Escitalopram Sandoz:ista (niin pitkä ja vaikea nimi, että pitää luntata) en oikein osaa sanoa mitään... Se, tai Propral aiheuttaa väsymystä, tai voi se johtua huonoista yöunistakin. En tiedä. Pahoinvointia on ollut kanssa, mutta se nyt voi johtua sekin ihan mistä vaan. Huonosti nukkumisesta, huonosti syömisestä, liiasta koneella istumisesta jne jne...


Psykologi väitti, että olen hyvä kirjoittamaan, että kieleni on rikasta ja että minulla on mielikuvitusta. Kiitin, vaikka rohkenen olla erimieltä. Ennen kuvittelin osaavani kirjoittaa, nyt en kuvittele enää yhtään mitään.

Psykologi oli myös huolissaan mun jaksamisesta. Niin huolissaan, että ilmoitti varaavansa lääkäriajan ihan lähiviikoille. Toivottavasti säädetään vain lääkitystä, sillä minulla ei ole aikaa, eikä varaa nyt sairaslomille. Marraskuussa voin sitten koomailla enemmän, kuin tarpeeksi.

Psykologi lupasi myös keskustella toimintaterapeutin (TAIKINATERAPIAA!) kanssa, josko pääsisin johonkin ryhmään harrastelemaan valokuvaamista, tai maalaamista. Joskin se tarkoittaisi sitä, että joutuisin taas kertomaan mitä työni kuvastaa. Yök! Kerran yläasteella kuvismaikka erehtyi kysymään jotakin työstäni ja päädyin sottaamaan koko kuvan, niin, ettei se kuvastanut enää muuta kuin korkeintaan turhautumistani.

Mut haluttaisiin edelleen kovasti paljon sairaslomalle laittamisen lisäksi mieluumin siirtää suoraan psykoterapiaan, sen sijaan, että laitettaisiin mut ensin alakerran mielialaryhmään. Se vaan ei onnistu, jos en saa suustani auki.

♥: Tintti

Kommentit

  1. Voin kertoa, että oli todella hyvin tuotettu teksti. Onnittelut. Itse en tuossa tilassa, jossa olet, pystynyt noin vaativiin suorituksiin. Enkä taida nyttenkään, "normalisoituneenakaan".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on se, että ne eivät mielellään ota sua terapiaan tai laita edes hakemusta tms. ennen kuin ne näkevät, että sussa on tarpeeks eloa käymään läpi psykoterapia... Ovat niin vaikeita siinä, koska ovat omasta mielesätään oikeassa sen suhteen, mtien tulee toimia... Jotta sinä olisit sitten paremmassa hapessa hyötymässä terapiasta.

      Suosittelen, että säästät nämä jutut, mitä oot kirjoittanut, ja näytät niitä jollekin terapeutille ja koitat luoda kontaktin johonkin terapeuttiin, joka vois sitten kirjoittaa sulle lausunnon, jolla haet lääkärille ja lääkärin kautta sitten terapiamääräys. Joko Kelan rahoittamaan tai Valtavaan, jolla saa paremmin vielä apua kuin pelkästään Kelasta.

      Poista
    2. Kiitos. Kirjoittaminen on varmaan mun ainoa henkireikä. Siinä vaiheessa, kun lakkaan kirjoittamasta, makaan luultavasti sängyssä tuijottamassa kattoon autuaan tietämättönä kaikesta jossain ihan omassa ulottuvuudessani...

      Kieng, näinpä... Musta ei tosin taida olla luomaan kontakteja yhtään kehenkään, kun muutenkin yritän olla mahdollisimman näkymätön, ettei kukaan vaan kiinnittäis huomiota. Toisekseen onhan tuolla psykopolilla anakin se hyvä puoli, että hoito on ilmaista, joskin se saattaa sitten tosiaan näkyä siinä hoidon laadussa.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit