Back to the business

No niin, ensimmäinen viikko verotoimiston hommissa takana. Päässä pyörii miljoona koodia ja numeroa.

Muut työntekijät on hirmu kivoja "veitikoita", kuten yksi heistä asian ilmaisi. Kahvihuoneessa me uudet päästiin heti kuulusteltaviksi. "Kauan ootte, mistä tuutte, mitä lomakkeita tallennatte nyt?" Se setä oli sitä mieltä, että kohta seuraamme liitty pelle, joka vois näyttää meille parit temput. "Ai niinku kuperkeikkoja, tai jos mä vetäsen vaikka voltin?" Ja kuten asiaan kuuluu kohta siihen tuli vielä kolmas tyyppi esittämään samat kysymykset. "Mistä ootte, kauan ootte, mitä tallennatte?" "Kohta pääsette tallentaa ykkösiä ja niitä tulee ja PALJON!"

Hetken päästä kysymykset poimittiin metro lehdestä. Siellä kysyttiin jotain espanjalaisesta saappasta. "Arvaan, että se laitetaan jalkaan". 
"Mä kun aattelin laittaa niskan taakse." 
"Ai saapas niskaan?  Hei haloo!"


"...kaikenmaailman valelääkäreitä ja plutoki on nykyään vaan joku valeplaneetta, ni ootteks teki sit vaan valeverotarkastajia?"
"Tän vale puhemiehen pitäis nyt ainaki vastata tähän puhelimeen!"

Tallentaminen on yllättävän koukuttavaa. Vähän niin kuin kirjaa lukiessa on pakko lukea vielä ainakin se yksi sivu ja kohta huomaa, että on mennyt monta tuntia, eikä ole vieläkään lopettatunut. Mulla ei kuitenkaan mee kovin vahvasti ja pelottaa, että haukkasin kerralla taas liian ison palan. Melkein viisi kuukautta kestävältä sairaslomalta piti yhtäkkiä palata takaisin kahdeksasta neljään töihin. En edes muista koska olisin niin pitkiä päiviä tehnyt edes koulussa.

En oo koskaan tykänny numeroista, en ymmärrä niitä, enkä muista edes omaa puhelinnumeroani. Pitäisi osata keskittyä siihen mitä tekee, mutta se tuntuu kovin vaivalloiselta. Liian usein huomaan katoilevani. Hiljaisuus häiritsee keskittymistä. Ympäriltä kuuluu vain kahdentoista näppäimistön riitasointuinen kuoro. Näpnäpnäpnäpnäp... näpy...näpy...näpy... Ja entäs  sitten se, että pitäisi rentoutua ja keskittyä, mutta ihmiset juoksevat selän takana ja joka kerta elimistö jäykistyy, kuin saalis pelosta odottamaan vihollisen hyökkäystä. Keskittyminen herpaantuu ja päässä toistuu vain yksi ajatus "älä vaan tule tänne, älä puhu, älä edes kato tänne päin..." Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Päivässä pitäis tallentaa 150 lomaketta ja mun tallennustahdilla tulee tsäkällä täyteen se 50 kappaletta, koska yhtään virhettä ei saa tulla ja tiedätte varmaan kuinka helposti ne numerot menee väärinpäin, kun tarpeeksi nopeasti niitä näppäilee. Tutori on sitä mieltä, et kyl mä vielä saan homman toimimaan, mutta ite en oo yhtään niin varma. Tiedän et pärjäisin paremmin jos lakkaisin panikoimasta, mutta se on se sama pakokauhu mikä iskee koetilanteissa (vaikka muuten asiat osaisi kuin vettä vaan...): on niin suuret paineet siitä että on pakko onnitua, että kaikki menee päin sitä itseään. Kattoo nyt sitten montako päivää ne jaksaa mua tuolla katella... pari tyyppiä sieltä on jo lähetetty kotiin.

Onneks lääkityskin on päin sitä itseään, unettavat ei uneta, eikä piristävät piristä. Yöllä jäädyn kuoliaaksi, mutta hikoilen silti litra tolkulla. Yöhikoilu  ei toki tietenkään voi johtua lääkkeistä, koska sehän olis ihan liian itsestäänselvää, vaan mulla on iihan salee joku syöpä, tai sydänvika.

♥: Tintti

Kommentit

Suositut tekstit