Vapun odotusta

Huomenna olis vappuaatto, enkä ole vieläkään päättänyt mitä teen. Tiedän kyllä minne olen menossa, mutta jotenkin se olettamus siitä, että PITÄISI juoda ahdistaa. Se, että jos on tylsä ja väsynyt ja selvinpäin ja kaikki muut on, että "ota ota ota" ja "juo juo juo" ja tietää itsekin, että pitäisi vähän edes seuraksi, muuten alkaa kiukuttaa. Toisaalta tekis mieli jäädä vaan kotiin nukkumaan, mutta toisaalta...

Välillä tulee sellanen fiilis, että tekis mieli nollata pää ihan täysin, vetää pää niin täyteen, että filmi menee poikki jo alkuillasta, puhe sammaltaa ja onnistuu muutenkin olemaan sellaisessa kunnossa, että hyvä jos tietää missä on, eikä edes välitä siitä. Aamulla ei olis hajuakaan siitä mitä illalla on tapahtunut ja jos jotain onkin niin muistikuvat ovat hyvin sirpalemaisia ja hataria. Tiedän kyllä, että se on järjetöntä ja tyhmää, mutta siinä se pointti onkin. Olen niin kyllästynyt esittämään ja olemaan niin helvetin asiallinen koko ajan.

En vieläkään käsitä miten sitä nuorempana luotti aina siihen, että pääsee jonnekin nukkumaan, eikä herää jostakin ojan pohjalta, tai aseman rappusilta. En mä tiedä tajusko sitä sillon edes murehtia etukäteen, ehkä mä osasin sillon elää vielä edes toisinaan murehtimatta koko aika siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Vielä enemmän mä ihmettelen sitä, että joka kerta sitä onnistui heräämään sängystä ja yllättävän monta kertaa jopa omastaan. Oon ihan varma, että jos mä nyt nollaisin niin en mitenkään selviäis yksinäni kotiin asti ja ehkäpä just sen takia en enää uskalla juoda kuin sen pari kolme ja olen tylsä ja painelen kotiin nukkumaan jo ennen puoltayötä.

Ja nykyään on aina nälkä ja väsy. Ne vähän niin kuin pilaa sen juomisen ilon. Sellanen ilonen pieni hiprakka ilman seuraavan aamun krapulaa olis kiva. Onkohan musta tullu vanha?

Mulle on ihan auki missä vietän Jasun kanssa yön. Ei vissiin voida mennä oikein porukoillekaan, ettei kaniherra stressaa itseään hengiltä. Ehkä me ollaan tylsiä, otetaan mukaan vaan skumppa ja lähetään aikasin kotiin nukkumaan. Just joo.

Metsämansikka huutelee viinahyllyn päältä irvailevasti. Kaveria ei jätetä.


♥: Tintti

The B

Mun B-lausuntoni on seikkaillut ympäriinsä tässä parin kuukauden ajan, mutta vihdoin ja viimein sain itsekin lukaista sen läpi ennen kuin se jatkaa matkaansa taas uuteen kohteeseen. Lausunto on kirjoitettu helmikuussa, joten suurin osa tiedoista on jo hyvinkin vanhentunutta, taikka muuten muuttunutta. Halusin kuitenkin jakaa tämänkin asian kanssanne, koska masennus kuitenkin näyttelee hyvin suurta osaa elämässäni edelleen, vaikka jotkin asiat toki ovatkin lähteneet taas uuteen nousuun ja olo on kokonaisvaltaisesti parempi, kuin esimerkiksi vielä muutama kuukaisi sitten.

Jotenkin huvittavaa lukea itsestään kirjoitettua analyysia siinä mielessä, että osa puheistani on ymmärretty selkeästi ihan päin honkia ja osa asioista taas on kirjattu väärin vain siksi, että olen niin näppärästi selitellyt asiat parhain päin, mutta ei se mitään. Kukaan ei ole täydellinen.

Ihan ensimmäisenä pisti silmään se, ettei masennuksen tilaa ole sen paremmin määritelty, vaikkei asiassa olisi pitänyt olla mitään arvailujen varaa. Päiväostaston väen ei ainakaan tarvinnut miettiä onko tilani vakava vai ei. 

Olen sutannut tuolta nyt kohdat jotka eivät varsinaisesti imartele joitakin ihmisiä joiden kanssa olen ollut tekemisissä, mutta keskitytään nyt noihin punaisella korostettuihin kohtiin, sillä juuri ne ovat kohtia joista sallinen olla eri mieltä.

Ensimmäinen väittämä: Venlafaksiinista on ollut apua

Hirveän kivasti on huomioitu vaan jutun alkupuolisko. Kokonaisuudessaan lause menisi pikemminkin näin: venlafaksiinista on ollut apua annosta nostettaessa ja silloinkin vain hetkellisesti. Kuten olen jo aikaisemmin todennut, annoksen nostaminen pitää pirteänä viikon, jonka jälkeen olen taas ihan yhtä väsynyt ja alakuloinen, kuin ennenkin.

Toinen väittämä: sivuvaikutuksia ei ilmeentynyt

Ei varmaankaan jos pahoinvointi, tokkuraisuus, yltiöpäinen hikoilu, kylmyyden tunne, vapina, päänsärky ja unettomuus eivät ole sivuvaikutuksia.

Väittämä kolme: Enimmäkseen kokenut venlafaksiinin auttavan vireystilan ylläpitämiseen.

Katso ensimmäinen väittämä. 

Väittämä neljä: Ei itsetuhoisia ajatuksia.

Ei toki. Lääkkeiden yliannostus ja uhkaus hypätä junan alle eivät tietenkään ole itsetuhoisia ajatuksia. Omaa parastanihan minä vain ajattelin.

ps. Oon ruvennu näkemään ihan hirmuisesti unia siitä kuinka kaadun tai putoan milloin mistäkin. Inhottavaa, koska se kaatumisen tunne on niin todellinen, että säpsähdän joka kerta hereille. En tykkää siitä tunteesta, se on jotenkin niin kelju ja omituinen. Miten sitä kuuluisi edes kuvailla? En tiedä. En tosiaankaan tiedä, mutta noita säikähdyksen aaltomaisia tuntemuksia tuntuu myös mun päässä. Ei ole kivaa.

pps. Mun sairaslomani by the way loppuu virallisesti vasta  viikon päästä, 6.5. Hirveän hieno tämä hyvinvointivaltio (kuka tommosen väitteen on edes keksiny?) kun sairaana täytyy mennä töihin, jotta olis varaa elämiseen, kun mistän ei saa mitään tukia. En enää yhtään ihmettele miksi niin usealle iskee nykyään burn out.

♥: Tintti

Hothothottia

Mun piti eilen tehdä seuraavanlaisia asioita:
- lähteä töistä oikeesti ajoissa, koska kellokortti näyttää 13tuntia plussaa.
- mennä suoraan kotiin
- tehdä suursiivous sisältäen kaappien siivoomisen, pölyjen pyyhkimisen ja peilien & ikkunoiden pesun.
- piirtää
- kirjottaa
- maksaa laskuja
- käydä ruokakaupassa
- syödä kunnolla
- mennä hyvissä ajoin nukkumaan.

No mitä mä sitten tein? Ensinnäkin töissä oli kiirettä ja just kun ajattelin lähteä kotiin jostain jemmasta löyty vielä kiva ylläri pino tallennettavia lomakkeita, että se siitä sitten!

Töitten jälkeen päätettiin vielä piipahtaa työkavereitten kanssa myyrmannissa jossain kahvilassa. Syötiin ylitulisia leipiä ja kolmeen pekkaan ihan HERVOTTOMAN kokonen korvapuusti! Huh huh.

Olin kotosalla joskus seiskan maissa ja loppuilta menikin sitten koiran kanssa peuhatessa. En jaksanu sen enempää piirtää, kirjottaa tai tehdä ruokaakaan ( se kanafetaleipä oli tosi täyttävä).

Siivota jaksoin sen verran, et järkkäsin kenkäkaapin, imuroin ja pesin lattiat, joskin ilo oli hyvin lyhytaikainen erään kuratassun ansiosta. <3 ehkä nyt ihan suosiolla pesen ne lattiat tästä lähin joka viikon sijaan vain kerran kuussa.

Mut nyt oon rauttiksella matkalla syömään ja vilan "VIP iltaan", joten seuraavaan kertaan!

<3: Tintti

Väärinpäin lentävät linnut

Takapakkia. Elän taas uudelleen syksyn tuntemukset ja väsymyksen. Töitä ja unta, unta ja töitä. Väsyttää, väsyttää, väsyttää... Päätä särkee, olo on kuumeinen, mutta mittari näyttää normaalilämpöä yhä uudelleen. Päivät menee tokkurassa, työmatkat silmät ummessa. Yöt ovat yhtä h*******ä. Heräilen jatkuvasti jäätävän hyiseen kylmyyteen ja silti hikoilen kuin sika.

Maanantaina tapaaminen uuden lääkärin kanssa, toivottavasti saan lääkkeet vaihdettua sopivimpiin.

Haupasta huolestuneet älkää huoliko. Se saa kyllä hoivaa ja huolenpitoa. Tosiaan, vapaa-ajat menee nukkumisen lisäksi 99% koiran kanssa touhuumiseen, eikä se haittaa yhtään. Parempi ulkoilla sen kanssa kun möllötellä tekemisen puutteessa. Tuo karvapallero on kyllä parempi ilopilleri, kuin mikään lääkevalmiste ikinä. ♥ Perus minä: ensin huolehditaan muista ja sitten vasta itsestä. Eikä tää kai niin vakavaa ole, kunhan vaan marisen, kun väskättää. (Vois ehkä joskus oikeesti tehdä jotain astma- ja allergiatestejen eteen niin ei ehk tarttis aina ihmetellä miks nokka vuotaa ja yskittää ja väskättää...) Viikonloppuna pääsee taas lataamaan akkuja ja tytyjen kans syömään ja shoppailemaan! 

14.11.2011 Päästä mut pois                                                                          

Itken taas, koko ajan, aamut ja illat. Joka päivä väsyttää vaan enemmän ja kaikki kiinnostaa vähemmän. Oikeastaan mikään muu ei kiinnosta, paitsi nukkuminen ja vaatii ihan kamalasti saada ittensä sängystä (=vuodesohvalta) ylös ja pakottaa ittensä pukemaan ja menemään töihin. Meinaan joka aamu myöhästyä, koska jalat ei suostu toimimaan. Sitten itken ja nukahtelen bussiin ja tsemppaan itteäni vielä kymmenen minuuttia ennen töiden alkua koulun ovien edessä, koska kyyneleet ei vaan lakkaa valumasta.

Unohtelen asioita, enkä huomaa, tai nää mitään mitä mun ympärillä, tai nenän edessä tapahtuu. Oon nyt esimerkiksi viikon ajan ostanut joka päivä uuden maidon, avannut sen ja käyttänyt tasan yhden lasillisen. Sitten ostan taas uuden maidon, koska en muista, että meillä oli jo maitoa, enkä jostain syystä vaan nää sitä maitopurkkia siinä jääkaapin ovessa, vaikka kävisin monta kertaa kattomassa... Enkä mä pysty käsittelemään ja reagoimaan mihinkään asioihin normaalilla aikavälillä. Vähän niin kun joku kertois jonkun vitsin, jonka tajuaa vasta tunteja myöhemmin. En ees välttämättä kuule jos joku puhuu mulle ja jos kuulenkin, niin se joka on mulle puhunu, on jo ehtiny turhautua...

Näytän paskalta ja varmaan haisenkin siltä ja se on ihan mun oma vikani, koska en jaksa, eikä mua huvita tai kiinnosta käydä suihkussa, kun sekin on niin vaikeaa ja vastenmielistä. Niin, että käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet kerran viikossa ja sitten tunnen oloni ihan kuvottavaksi ja mietin vaan mitä muut ajattelee ja sitten tunnen ihan kamalaa syyllisyyttä siitä  mitä teen, tai en tee, eli toisin sanoen ihan kaikesta ja sitten itken sitäkin.

♥: Tintti

Rauhallinen koti-ilta, eiku...

Mulla piti eilen olla rauhallinen koti ilta, mutta kuinkas sitten kävikään? Mystisesti joka kerta kun suunnittelen valmiiksi jääväni kotiin koko viikonlopuksi homma menee aina ihan päälaelleen ja päädyn joko juomaan, tai muuten vain juoksentelemaan ympäriinsä, eikä huilaamisesta ole tietoakaan.

Eilen tuli sitten käytyä toverini toverin tatskaliikkeessä, kun siellä vietettiin avoimia ovia. Tarjolla oli kaikenlaisia herkkuja, kuten sipsejä, dippejä, suklaaleivoksia, cupcakeja ja alennuksessa olevia korsetteja. Onneks oon niin pikkunen, että ne oli kaikki liian isoja.

Ihan kivannäköinen ja oloinen liike. Somistustavaraa tuntui löytyvän vähän joka lähtöön silmälasipäisestä pääkallosta uskonnollisiin koriste-esineisiin. Vähän sekavat fiilikset jättävä paikka kieltämättä.

Cupcaket oli nam!

Uskaltauduin maistelemaan suklaaleivoksia ja colaa. Hetkeä myöhemmin pöydälle kannettiin boolimalja. Vihreä väri varoitteli menneistä, mutta uskaltauduin silti maistamaan. Jep, ihan niin kuin arvelinkin. Heti iloliemen kosketettua kielen kärkeä pääsin aikamatkalle 2000-luvun alkuvuosille Sokoksen vessaan...


Green cat pullo kilisi kassissa. Etiketin yläreunaan oli juotava, vasta sitten voisimme siirtyä seuraavalle rastille, joka hyvin usein löytyi julistekaupan edestä.

Miten ihmeessä sitäkin litkua on voitu vetää raakana ihan hyvillä mielin? Hyi s*****a.

Viisi mukillista boolia josta ei tullut humala, vaan krapula. Siinä sai sanonta petollisesta boolista taas ihan uuden merityksen.

Siinä vaiheessa kun porukka siirtyu absinttiin päätin parhaaksi lähteä. Kävin kotona nappaamassa Jasun messiin ja sitten suunnattiin siskolle tukkaa leikkaamaan.

Metroasemalle oli ilmestynyt hymyn korviin saava viesti "pistä hyvä kiertämään". Kaveri ei itse ollut pääsemässä jollekin keikalle, joten oli sitten jättänyt lippunsa viestin kera aseman tolppaan. Voi, että. :)

Mua hävettää noitten kuvien laatu, kun ei kamera muistunut messiin, mut ehkä mä selviän tästä.

♥: Tintti

Haasteena parempi tugga osa 2

Kevään tunnistaa auttamatta kahdesta asiasta a) hiukset ovat merkittävästi vaalentuneet syksystä joko itsestään tai väripurnukan avustamana ja b) pituutta leikataan ronskimmalla kädellä.

Olin jo muutaman kuukauden ajan katsellut säälivästi kolmihaaraisiksi jakautunutta tukkaparkaani, jonka latvat olivat hamppua ja jokainen karva eri pituinen, kuin muut lajitoverinsa.

Hiusten leikkaaminen on minulle yksi suurimmista kompastuskivistä. Kyllä sitä tietää, että hyvä olisi leikata ja toisinaan oikein haluaakin napsia oikein kunnolla, mutta lopputuloksen nähtyään sitä itkee "kaljuuttaan". Voi miksi piti leikata näin lyhyeksi? Pahin moka yleensä on kuitenkin otsatukka. Ideana se tuntuu aina niin h******n hyvältä, muttei vaan yksinkertaisesti toimi käytännössä. Eräskin kaunis kerta muistutin lähinnä (kyyneliä myöten) taikurin hattuun piiloutunutta muumipeikkoa.

Eilen kävin sitten siskon luona piinapenkissä luovuttamassa hiuksia. Kävi klassiset "ei tää ookkaan ihan vielä hyvä" ja jo napsitun viiden sentin lisäksi napsaistiin vähän lisää. Kyllä kirveli.

Lopputulos näyttääpi tältä:  

Kävin muuten perjantaina ruokaostosten (= liekkisiipiä ja raejuustoa) yhteydessä nappaamassa mukaan doven tehohoitoaineen, jota Nano Nano taannoin suositteli ja täytyy myöntää, että kyllä tuo kuontalo tuntui tökötin käytön jälkeen samantein hitusen paremmalta.

Loppuun vielä vähän erilainen "kuva-arvoitus". Kenen harjaantunut silmä erottaa missä kulkee juurikasvun ja värjäyksen raja? Viiden pisteen vihje: hiuksia ei ole sen enempää värjätty, eikä vaalennettu sitten marraskuun.

Salamalla...

Kolmen pisteen vihje: raja ei ole niin selkeä, mitä kuva antaa virheellisesti ymmärtää. Valaistus hämää.

..ja ilman.

ps. Alotan tänään hevosten biotiini kuurin. Katotaan alkaako tukka kasvaa, vai nou!

♥: Tintti

Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä

Torstai, perinteinen hernekeittopäivä. Minulle vallan tavallinen ja rutiininomainen arkipäivä. Lomakkeita lomakkeiden perään. Postin laatikot tyhjenevät tasaiseen tahtiin. Janne Kataja kertoo vastauksen kauan mietittyyn kysymykseen kuka keksi rakkauden? "No Danny! Etteks te tienny?"


Olkoon millainen hernekeittopäivä tahansa, minä syön viinirypäleitä ja Rainbown muka-muka- halpispatukoita. Nekin maksavat nykyään saman verran, kuin aito Mars-patukka ennen vanhaan.  Työkaveri tarjoili meille jälkkäriksi herkullista suklaakakkua. Namskis! (Ja kiitos,  jos eksyt lukemaan tätä. ♥)


Univaje saa hihittelemään hassuille nimille. "How", "And" ja "Gay" ovat vasta alkusoittoa. Sitten tulee Jerker. Tirskahdan melkein ääneen, kun mieleeni piirtyvät Jon Geitel:in kasvot. Paras jää nyt kertomatta, koska sen hauskuus vaatisi sekä etu-, että sukunimen kertomisen, eikä sellainen tietenkään käy päinsä, vaikka kuinka lapsettaisi. Olo on muutenkin kuin peruskoulun pulpetissa. Pienet paperilaput vaihtavat vaivihkaa pöytää.

"Mitä eroa on tietokoneella ja opettajalla?

Vastaus: Jos tietokone kaatuu, ei paljon naurata."

Olen niin väsynyt, että nauran melkein ääneen. Enää pari tuntia ja pääsen kotiin päiväunille.

Kello käy nopeasti. Radiossa kinastellaan taas siitä onko tomaatti marja, vai vihannes. Päivän polttavin puheenaihe ilmeisesti. Hyvänä kakkosena tulee väittely siitä miten päin vessapaperi tulee asettaa. Enemmistö on ilmeisesti sitä mieltä, että vessapaperin tulee kulkea rullan päältä, ei seinän vieressä. Perusteet ovat kuulemma hygieeniset. En ihan allekirjoita kyseistä väitettä, koska ihan yhtälaillahan se paperi koskettaa seinää, oli se rulla asetettu telineeseen miten päin hyvänsä.

Aion olla nuori kapinallinen ja asettaa rullan seuraavalla kerralla kulkemaan takakautta seinänvierttä. Erilaisuus kunniaan. Aamen.

♥: Tintti

Yksi neljästä

Tässä se taas nähdään miten käy kun kirjoittaa väsyneenä. Yleensähän mä ajattelen mitä sanon, mutta nyt en kyllä sanonu mitä ajattelin. Tohon hammaslääkärihommaan siis pieni korjaus: taisin puhua kelakorvauksesta, mutta tarkotus oli tosiaan sanoa, ettei sitä lasketa terveyspalveluiden maksukattoon. Päätin muuten että soittelen sinne hammaslääkärille SITTEN KUN saan ekan palkan. Lupaan.

Psykolle sain muuten ajan vappuaatoksi kello yhdeksän reikäleipä.

Mun tekis kauheesti käyttää töissä hanskoja. Ällöttää se näppäimistö, josta epäilemättä löytyy enemmän pöpöjä kuin vessanpöntöstä. Puhumattakaan niistä käsiteltävistä lomakkeista, jotka tuntuvat unineen jos jonkinlaisissa eritteissä, joiden alkuperää en halua lähteä edes arvailemaan.

Hajansisia ajatuksia kello viiden ruuhkajunasta, terve!

Nelinkertainen ahdistus

Silloin kun alotin tän blogin päätin, että kirjotan tänne vähintään joka toinen päivä. Ihan realistinen ajatus se olikin ehkä vielä siinä vaiheessa, kun olin saikulla. Tiedän, ettei kukaan muu odota minulta postauksia tietyin väliajoin, kuin minä itse, mutta sehän se pahinta onkin: olla itse pettynyt itseensä. Nyt oon sit ihan paska, laiska ja saamaton, kun en pysty suoriutumaan noinkin vaatimattomasta tavotteesta ja tehtävästä.

Olis mulla aihekin valmiina ja kamerassa kasa kuvia jutun tueksi, mutta tuntuu jotenkin sietämättömän vaikealta saada ne kuvat koneelle. Voi miksi mun läppärissä ei vois olla sopivaa muistikortti paikkaa? Olis elämä taas hitusen helpompaa. On se taas pienestä kiinni.

Mulla olis taas monta juttua hoidettavana, liian monta. On ihan tarpeeksi ahdistavaa ja vaikeaa hoitaa yksi asia ja soittaa yksi puhelu, mutta kun niitä asioita olis nyt neljä ja ne kaikki pitäis hoitaa HETI.

Aloitin kiireellisimmästä ja soitin psykologille. Kuten olin arvellutkin, se ei tuntunu tykkäävään mun päätöksestä keskeyttää päiväsairaala ja mennä töihin (no mitä muuta olisin muka voinu???) ja miettikin, että mitähän me mun hoidon suhteen nyt sitten tehdään, kun ei toi päiväsairaala oikein toiminu... uuups.

Psykologi lupaili kuitenkin soitella huomenna ja ilmottaa mulle yhteisaikaa lääkärin kanssa. Mulla olis tosiaan TAAS uus lääkäri. Toivotaan et se ei ole se josta monella on ollut pelkästään pahaa sanottavaa, koska mä ihan oikeasti tarvitsen jotkut toiset lääkkeet. Olis nimittäin paljon kivempi syödä lääkkeitä joista olis enemmän hyötyä, kuin haittaa. (Nyt stressaan sitä et se lääkäriaika osuu keskelle päivää, enkä pääse koko päivänä töihin = menetän rahaa.)

Viikonloppuna unohdin sit nädesti ottaa iltalääkkeen ja sunnuntai aamupäivä meni kivasti viekkareissa. Huimasi, oksetti ja päässä tuntui piskuisia sähköiskuja. </3 Ja tottakai tänä aamuna unohdin kiireessä aamulääkkeeni, joten voitte vaan kuvitella kuinka väsyny oon ollu koko päivän! Nytkin mun pitäis olla jo nukkumassa, mutta jämähdin kirjottelee tätä...

Vielä pitäis soitella rokotusaika koiralle, anella kelalta mun b-lausuntoa työkkäriä varten ja sitten se kaikista pahin: soittaa hammaslääkäri aika. Kallista ja inhottavaa. Miksei hammashoidosta saa kela korvauksia? Mun mielestä pitäis saada! Ihan turha ihmetellä miksei ihmiset haluu käydä hammaslääkäreissä... kuka nyt haluis kuluttaa satoja, joskus joka tuhansia euroja ittensä kiduttamiseen? No en minä ainakaan. Sitäpaitsi  mulla on karvakäsitrauma. Eiks voitais vaan antaa mun hampaiden pudota pois suusta?


♥: Tintti

It's called a "cruel irony", like my dependence on you

Hoksasin tuossa viime yönä, että mulla on jatkuvasti olemassa ainakin yksi pakkomielle, jos luovun yhdestä, niin heti tulee toinen tilalle. Jokin pakkomielle on vain oltava, vaikkakin sitten pakkomielle pakkomielteeseen. Valitettavasti pakkomielteitä on yleensä päällä samanaikaisesti vähintään kaksi ja lähes poikkeuksetta ne sotivat toisiaan vastaan.

Pakko puhua taas vähän rahasta, koska se on mun tän hetkinen stressin aiheeni numero 1 ja pienoinen pakkomielteeni. Ihan hirveä tarve säästää ihan kaikessa. Surkuhupaisaa on se, että säästämispakkomielteen kaverina on pakkomielle shoppailla. 

Mulla on mielikuva ns. täydellisestä kodista. Sellasesta missä astiat on samaa sarjaa ja huonekalut sopii toisiinsa. Vaatekaappi pitäis uusia, niin, että vaatteet mätsäis ja olis hyvin istuvia. Hiukset pitäis hoitaa kuntoon. Niin paljon juttuja mitä pitäis ostaa ja niin vähän rahaa - joka sekin vähä pitää pistää säästöön. 

Mulla ei ole varaa kultaiseen keskitiehen, joten se on radikaalisti joko tai, kaikki tai ei mitään. Joko säästän kaiken, tai ostelen kaikkea. Alennusmyynnit on pahimpia. Aina kun jossain näkyy alennuksia pieni ääni päässä muistuttaa "pitää ostaa kun halvalla saa! SÄ TARVIIT TÄN!" Ja tottahan se on. Jos aikoo ostaa jotain jokatapauksessa niin tokihan se kannattaa ostaa silloin kun sen saa halvalla, kun odottaa että siihen on varaa ja maksaa normihinnan, tai mikä pahinta, jäädä kokonaan ilman.

Eilen Ellokselta tuli kivoja alennuskuponkeja tyylillä osta 150€ niin saat 50€ alennusta. Nyt ne alennuskupongit polttelee laatikossa, kun samaan aikaan sähköpostissa H&M huutelee iloisesti 50% alesta, samalla kun ellos hihkuu innoissaan viikonloppuhepuleistaan.

Toistaiseksi tyydyn leikkimään leikkiä, ostan sitä ja tätä ja tota "sitten kun..." mutten voi olla ajattelematta, että miksi mun pitäisi odotella kaikkea kivaa siihen "kun" asti? Miksen mä vois tehä kaikkea kivaa nyt ja mennä esimerkiksi sinne hammaslääkäriin vasta sitten kun...

♥: Tintti

No voihan NENÄ!

Mua varoiteltiin varkaista kun puhun täällä rahoistani, mutta totta puhuakseni oon kyllä tätä nykyä aika huono kohde moiseen touhuun. Miettikää nyt itekin et en oo saanu marraskuun jälkeen ihan oikeesti senttiäkään, edes minkäänlaisia tukia sairauspäivärahasta puhumattakaan (kelan kanssa on kiva tapella) ja kuinka paljon mulla on menny rahaa esim joululahjoihin, shoppailuun, baareiluun, vuokraan, laskuihin, koiraan, ruokaan ja lääkkeisiin. Voin sanoa että IHAN - *rumasana*!!! Ai niin ja maksohan se turhaan kirjoitettu b lausuntokin jotain päälle 50€. ♥ (Ja työkkäristä tuli just ilmotus et mun pitäis kerjätä se b-lausunto kelalta ja lähettää niille...)

Mulla on univelkaa joku miljoona tuntia, kun en oo nukkunu päikkäreitä kahteen viikkoon, en oo jaksanu syödä kunnolla ja muutenkin on kiukuttanu jos jostakin syystä.

Mua on kenkuttanu koko ajan et lähellä ei oo ollu mitään isoa kauppaa, koska noista meidän lähikaupoista ei ikinä löydy mitään ja joka kerta pyörin siellä puol tuntia vaan todetakseni, että ei oo mun makkaraa, eikä leipää, eikä kanaa ja päädyn ostamaan levyn suklaata. Sillähän elääkin tarpeen vaatiessa vaikka viikon.

No tänään päätin töistä tullessa käydä myyrmannin cittarissa, kun sen ohi kävelisin joka tapauksessa. Ajatuksena kai oli, että nyt ostan ihan oikeeta ja järkevää ruokaa, mutta eihän mikään mene ikinä niin kuin aattelee. Haahuilin siellä ihan samaan malliin ku lähikaupassa ja mun "järkevät" ostokset tarkotti lähinnä appelsiinimehua ja kananmunia. Ikään kuin niitä ei olis ollu helpompi kantaa tosta läheltä, kun raahata junassa ja metrossa ja bussissa. Tottakai kaikki pitää tehä aina vaikeimman kautta, että niin.

Ja voi että mää rakastan tätä naisena oloa. Vatsaa kivistää ja selkää särkee ja mun työtuoli on ihan kehno, eikä sovi mun vänkyräselälle ollenkaan. Vois sen vaihtaakin vielä kun valinnanvaraa on, mutta sehän ois ihan liian yksinkertasta. Apteekista oon kyenny kyl hakemaan vaikka ja mitä muuta, mutta en sitä mistä vois oikeesti olla jotain hyötyäkin, nimittäin särkylääkkeitä.

Mulla oli kauheesti muutakin valitettavaa, mut teidän onneksenne oon unohtanu jo, että mitä. Menkkaränkkä kiittää ja kuittaa!

♥: Tintti

Ainahan se on mielessä - raha.

Elelin taas jossain omalla pikku haaveplaneetallani, jossa elämä on helppoa ja mukavaa. Lupasin itelleni jo viime vuonna, että vuoden lopussa säästötililtä löytyy ainakin se kymppitonni. Se ois kyllä ollu ihan realistinen tavote, joka jäikin sitten lopulta vajaaksi vain parilla tonnilla.

Tän vuoden tavote ois ollu 15000, mutta koska sattuneesta syystä sitä rahaa on tässä muutaman kuukauden ajan ainoastaan mennyt, eikä tuloja ole ollut senttiäkään oon vaan menny takapakkia. Ahdistaa. Tiedän kyllä, että huonomminkin voisi olla. Toiset elää kädestä suuhun ja toisten tilit näyttää vaan miinusta. Mulla ei siis pitäis olla mitään hätää, kun ei oo velkoja ja tili on reilusti plussan puolella. Vielä.

Olo on kovin turvaton, kun ei ole vakituisia tulon lähteitä. Tää duuni voi kestää vaan tän kuun, tai parhaassa tapauksessa kesäkuun puoleen väliin, mutta mitä sitten?

Keskustelin työjutuista muutenkin tuon yhden toverini kanssa. Sanoi, ettei kestäisi säännöllisiä työaikoja. Mulle taas säännöllisyys on tärkeetä. Haluan voida suunnitella menemisiä ajoissa, jolloin säännöllisistä työajoista on hyötyä. Se että viikonloput on aina vapaata, on hyvä juttu. Mitä mä myka tekisin jos vapaapäivä olis esim. Tiistai? Ihan turhaa sellanen, kun kaikki muut on kuitenkin töissä.

Ja se että töihin mennään jokapäivä suunnilleen samaan aikaan pitää unirytmin ees jonkinlaisessa kuosissa. Ei siitä tulis yhtään mitään, jos välillä nukkuis keskellä viikkoa pidempään ja seuraavana päivänä pitäiski herätä taas aikasin. Ei sovi mulle yhtään.

Säännölliset työajat meinaa myös säännöllistä palkkaa ja "tarkan markan vartijana" mun pitää pystyä valmiiksi laskemaan paljonko menee mihinkin paljonko voin laittaa säästöön ja paljonko jää varaa huvituksille.

Säästäminen on toki hieno asia, mutta siinä vaiheessa kun stressaa rahajuttuja harvasen päivä niin siinähän sekoaa pää. Pitäis ehkä vähän höllätä. Ehkä en köyhdy siihen, että ostan välillä jotain vähän parempaa merkkiä halpisversioiden sijaan.

Tämmösiä aatteita näin ruokatauon aikaan...

Back to the business

No niin, ensimmäinen viikko verotoimiston hommissa takana. Päässä pyörii miljoona koodia ja numeroa.

Muut työntekijät on hirmu kivoja "veitikoita", kuten yksi heistä asian ilmaisi. Kahvihuoneessa me uudet päästiin heti kuulusteltaviksi. "Kauan ootte, mistä tuutte, mitä lomakkeita tallennatte nyt?" Se setä oli sitä mieltä, että kohta seuraamme liitty pelle, joka vois näyttää meille parit temput. "Ai niinku kuperkeikkoja, tai jos mä vetäsen vaikka voltin?" Ja kuten asiaan kuuluu kohta siihen tuli vielä kolmas tyyppi esittämään samat kysymykset. "Mistä ootte, kauan ootte, mitä tallennatte?" "Kohta pääsette tallentaa ykkösiä ja niitä tulee ja PALJON!"

Hetken päästä kysymykset poimittiin metro lehdestä. Siellä kysyttiin jotain espanjalaisesta saappasta. "Arvaan, että se laitetaan jalkaan". 
"Mä kun aattelin laittaa niskan taakse." 
"Ai saapas niskaan?  Hei haloo!"


"...kaikenmaailman valelääkäreitä ja plutoki on nykyään vaan joku valeplaneetta, ni ootteks teki sit vaan valeverotarkastajia?"
"Tän vale puhemiehen pitäis nyt ainaki vastata tähän puhelimeen!"

Tallentaminen on yllättävän koukuttavaa. Vähän niin kuin kirjaa lukiessa on pakko lukea vielä ainakin se yksi sivu ja kohta huomaa, että on mennyt monta tuntia, eikä ole vieläkään lopettatunut. Mulla ei kuitenkaan mee kovin vahvasti ja pelottaa, että haukkasin kerralla taas liian ison palan. Melkein viisi kuukautta kestävältä sairaslomalta piti yhtäkkiä palata takaisin kahdeksasta neljään töihin. En edes muista koska olisin niin pitkiä päiviä tehnyt edes koulussa.

En oo koskaan tykänny numeroista, en ymmärrä niitä, enkä muista edes omaa puhelinnumeroani. Pitäisi osata keskittyä siihen mitä tekee, mutta se tuntuu kovin vaivalloiselta. Liian usein huomaan katoilevani. Hiljaisuus häiritsee keskittymistä. Ympäriltä kuuluu vain kahdentoista näppäimistön riitasointuinen kuoro. Näpnäpnäpnäpnäp... näpy...näpy...näpy... Ja entäs  sitten se, että pitäisi rentoutua ja keskittyä, mutta ihmiset juoksevat selän takana ja joka kerta elimistö jäykistyy, kuin saalis pelosta odottamaan vihollisen hyökkäystä. Keskittyminen herpaantuu ja päässä toistuu vain yksi ajatus "älä vaan tule tänne, älä puhu, älä edes kato tänne päin..." Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Päivässä pitäis tallentaa 150 lomaketta ja mun tallennustahdilla tulee tsäkällä täyteen se 50 kappaletta, koska yhtään virhettä ei saa tulla ja tiedätte varmaan kuinka helposti ne numerot menee väärinpäin, kun tarpeeksi nopeasti niitä näppäilee. Tutori on sitä mieltä, et kyl mä vielä saan homman toimimaan, mutta ite en oo yhtään niin varma. Tiedän et pärjäisin paremmin jos lakkaisin panikoimasta, mutta se on se sama pakokauhu mikä iskee koetilanteissa (vaikka muuten asiat osaisi kuin vettä vaan...): on niin suuret paineet siitä että on pakko onnitua, että kaikki menee päin sitä itseään. Kattoo nyt sitten montako päivää ne jaksaa mua tuolla katella... pari tyyppiä sieltä on jo lähetetty kotiin.

Onneks lääkityskin on päin sitä itseään, unettavat ei uneta, eikä piristävät piristä. Yöllä jäädyn kuoliaaksi, mutta hikoilen silti litra tolkulla. Yöhikoilu  ei toki tietenkään voi johtua lääkkeistä, koska sehän olis ihan liian itsestäänselvää, vaan mulla on iihan salee joku syöpä, tai sydänvika.

♥: Tintti

Väliaikaista kaikki on vaan

Moi. Olen Tintti ja olen mansikkapirtelö riippuvainen! 


Vissiin neljäs kerta viikon sisään, kun juon mansikkapirtelöä. En tiedä mikä siinä on, mutta koko ajan tekee mieli. Mäkkärin mansikkapirtelöä varsinkin. Vois luulla et ite tehty olis parempaa, mutta ei. Merkillistä touhua.

Osastolla oli tällä viikolla lähtöjuhla. Juhla sisälsi muunmuassa yhteislauluja erittäin positiiviseen henkeen. "Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen, Se on vain väliaikainen." ja jos vain mahdollista vieläkin iloisempi kappale valinta oli varmaan ovesta ulos ja kävele metron alle seuraamuksen aiheuttava "jokainen ihminen on laulun arvoinen". No mutta sehän on tosi iloinen laulu! "Niin myöhäistä on hälle polttaa kynttilää, kun kerran hautakumpu umpeen luotu on." Hirveän iloiseltahan tuo kuulostaa kieltämättä minustakin.

Iloisen yhteislaulutuokion jälkeen oli hyvä leikkiä vähän juomapelinäkin tunnettua tuolileikkiä. Säännöt ovat hyvin yksinkertaiset: ilman tuolia jäänyt kertoo olevansa/tehneensä jotakin ja tähän saimaistuvat vaihtavat paikkaa keskenään. Ilman tuolia jäänyt joutuu keskelle ja niin edelleen... Jossain vaiheessa kun ideat alkoivat loppua kesken annettiin tuolitta jääneelle raukka paralle vähän vinkkejäkin. "Sano että oot hullu niin kaikki joutuu nousemaan ylös!"

Jos viikolla ei muuten paljoa naurattanutkaan niin noissa kinkereissä kyllä nauratti. Oli kyllä masentuneiden itse ironiaa taas parhaimmillaan. ♥

Tänään mun oli tarkotus mennä kattomaan jellonakunkkua 3d:nä, mutta olinkin sitten näköjään onnistunut hukkaamaan joululahjalippuni jonnekin. So sad. Toisaalta ehkä parempikin että jäi menemäti, koska naksautin jotenkin niskani ja nyt tulee parin minsan välein sellaisia omituisia huimaus kohtauksia. Tiedättekö sen hetkellisen tunteen vatsanpohjassa esimerkiksi vuoristoradassa ollessa? No mulla tuntuu samalta päässä.

Meen ehkä hetkeks huilimaan josko tää tästä helpottais.

♥: Tintti