Vietetäänkö taivaassa syntymäpäiviä?

Mummi olisi täyttänyt tänään 75. Oltaisiin käyty kahvilla ja syöty marianne karkkeja. Kuunneltu katkeria puheita vaarista... Se on niin väärin. VÄÄRIN!

Tänään nautin sohvalla tomusokerisitruuna kuorrutetta, jätän naaman pesemättä, ettei se turhaan kuluisi, tuoksuttelen mummin tuoksuja emännänpeilin laatikoista ja muistelen kaikkia niitä hyviä hetkiä ja neuvoja, joita mummilta sain. Hampaat sentään pesen, mutta vain siksi, ettei ole pakko.

Lähetän taivaaseen sata halausta ja ainakin kymmenen lippalakkia. ♥




15.8.2011
Minua itketti jo ennen kuin ajettiin Jorvin pihaan. Sisällä minua jo oksetti ja hetken minut valtasi suuri halu kääntyä takasin. Minä en halua tätä. Minä en halua muistaa mummia sellaisena, kuin minä hänet tulisin näkemään. Minä halusin muistaa mummin ilosena, nauravana ja elämänhaluisena. Silti minä jatkoin eteenpäin, koska tiesin, että tämä voisi olla se viimeinen kerta.

Se ei ollut mummi joka siinä makasi ja silti se oli. Kalpea, liian laiha ja hentoinen olento hengitti suu auki, posket sisäänpäin kääntyneinä. Hoitajan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä sen näki kertomattakin. Hoitaja kertoi silti. Liikaa kipua ja morfiinia... puheen tilalla kivuliaita voihkaisuja.. että se olisi päivistä enää kiinni... Oltaisiin kuulemma voitu herätellä häntä. Toivoin enemmän, kuin mitään muuta, että mummi olisi herännyt ja hymyillyt, niin kuin joskus ennen. Vitsaillut sairaudestaan ja sanonut piut paut niinkin vähäpätöiselle asialle, kuin kuolemalle. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään herättääkseen häntä. Oli parempi antaa hänen nukkua.

16.8.2011 
En haluis mennä töihin. Haluisin mennä mummin viereen, vaikka koko päiväksi, siitä huolimatta, että se nukkuis koko sen ajan. Siitä huolimatta, että tiedän, ettei se halua, että nähdään se tossa kunnossa, koska se ei halua, että muistetaan se sellasena... En halua, että se joutuu olemaan yksin. Haluan kertoa sille, kuinka tärkeä se on.

16.8.2011 
"Paska! Paska! Paska!" Näin Roope Ruususta lainatakseni. *** lähetti mut kotiin kahdelta, koska mun työnteosta ei tahtonut tulla mitään. Aina kun joku mainitsi sanan "jorvi", tai "mummi", mua rupes itkettää. Ja niitä sanoja hoettiin tuskallisen paljon....

Nyt kidutan itseäni lukemalla Ruusun aikaa ja kaivamalla sieltä kaikki kohdat jotka koskee Senniä. Se muistuttaa mua mummista, hyvässä ja pahassa.

"Niin", Senni myötäsi. "Ei ne enää mahda mitään. Heittäisivät suoraan kaatopaikalle." 
"Että lisää morfiinia", hoitaja äyskähti.
"Kaikella kollegiaalisella kunnioituksella: onhan se ihan älytöntä ettei kuolevalle anneta kipulääkettä sillä verukkeella, että se tulee siitä riippuvaiseksi." 
Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan -
ei hän sitä tiedä,
Vaipuvatko vähäisiksi -
Ei hän heitä huomaa.
Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun,
Vain oman sielunsa murheen.

17.8.2011
Mummi kuoli, enkä mä halua uskoa sitä. Se kuoli, enkä mä ehtinyt hyvästellä. Mä en ehtinyt käydä katsomassa sitä, vaikka silloin, kun se oli vielä kotona mä lupasin tulla käymään vielä moneen kertaan. Enkä mä koskaan menny, kun oli muka aina niin kiire ja meidän mummi oli niin rautainen ja sitkeä, ettei sille voisi mitään tapahtua...

Eniten mua inhottaa se, että se oli yksin. Eilen mä mietin asiaa ja ehkä elämäni ensimmäistä kertaa mä ihan tosissani vihasin vaaria, vaikkei asialla ole mitään tekemistä sen kanssa. Vihasin sitä, että mummi katkeroitu sen takia niin pahasti, että haukku sitä vielä viime kukausinakin. "Sekään ukko välitä paskanvertaa, kun mä kuolen!"

Mua neuvottiin ajattelemaan hyviä asioita. Sen ei enää ikinä tarvitse kärsiä. Pyydettiin muistelemaan hyviä muistoja ja mä muistelin. Mä muistin, kuinka se oli hoitamassa meitä aina, kun oltiin pieniä ja kuinka se vei mua lääkäriin.

Mä muistan sen edellien asunnon paljon paremmin, kuin sen jossa se viimeksi asui. Kaikkien huonekalujen paikan ja tavaroiden järjestyksen. Parhaiten mä muistan sen emännän peilin, joka on aina ollut mummin luona mun lempikaluste. Sen ääressä oli pienenä kiva peilailla itseään ja tutkia mummin meikkejä ja lakata kynnet liian vanhalla kynsilakalla. Myöhemmin meikkasin siinä ensimäisiä kertoja omat kasvoni ja on surullista ajatella, etten ehkä ikinä enää pääse istumaan sen peilin eteen, etten ehkä enää ikinä näe koko peiliä.
Muistan myös minkälaista oli nukkua mummin vieressä ja eilen kun M oli jo nukahtanut, mä suljin silmäni ja kuvittelin itseni mummin sänkyyn, nimenomaan siihen vanhaan asuntoon, seinän viereen. Mä nukuin aina seinän puolella, koska mummi oli aamuvirkku. Silmät suljettuina mä saatoin kuvitella M:n flunssaisen hengityksen mummiksi juuri ennen nukahtamistani.

Muistan, kuinka mummin luona sai tehdä kaikkea mitä kotona ei saanut. Mummin luona sai valvoa pitkään ja katsella ohjelmia, joita kotona ei saanut. Mummin luona sai syödä herkkuja vatsan kipeäksi, siellä sai leipoa ja heitellä pullataikinaa pitkin rappukäytäviä ja jos leipomukset eivät onnistuneet voitiin heittää "koko paska roskiin", nauraa päälle ja hakea kaupasta karkkia. 
Mummin luona tuoksui aina tupakalle ja meidän mielestä oli vaan kivaa kääriä sille sätkiä. Jouluisin koristeltiin rullakärryistä joulukuusi ja steariinista muovailtiin joulukoristeita. Mummin luona ei tarvinnut pestä hampaita, eikä kasvoja, jottei "naama kuluisi." Mummi luki iltasaduksi tarinoita, joissa nokittiin silmiä ja veri roiskui. Mummi opetti mut pelaamaan sikaa ja että melkein kaikki miehet ovat sikoja. 
Vielä pari vuotta sitten mä vietin mummin kanssa melkein koko kesän. Mä menin aina hakemaan sitä tinurista, mutta melkein aina me jumituttiin sinne. Se esitteli mut kavereilleen, piti mun puolia jos joku meinas sanoa jotain vähänkin negatiivista ja sitten mä talutin sen kotiin, jäin sen viereen yöksi ja aamulla sama rumba uudestaan... 
Aamiaiseksi,
mummi vetää kahvia ja tupakkaa,
muka piristykseksi.
Minä sen sijaan,
nautin marianneja ja pepsi-colaa.
Kohta voidaan mennä raitille hakemaan,
mummille sitä EU-ruokaa.
Ja sitten tinuriin,
ihan vaan pari kaljaa,
siinä sivussa hernekeitto purkki
vaihtaa omistajaa.
Sitten kotiin takaisin nukkumaan.
Voisiko aamu muka
paremmin enää alkaakaan?
08.02.2008

Mikä tärkeintä, mummin luokse pääsi aina kun sitä tarvitsi. Se oli aina tukemassa ja auttamassa. Sen seurassa muu maailma ja sen murheet unohtui. Tuntuu ihan käsittämättömältä, etten enää ikinä nää kuinka iloiseksi sen kasvot muuttuvat kun sitä menee tapaamaan. Kuka mulle nyt antaa elämänneuvoja? Kuka mun kanssa nyt haukkuu miehiä? Kuka mun kanssa nyt vitsailee kaikista maailman kamaluuksista? Kenen luokse mä nyt menen kun maailma potkii päähän?

Aina kun jotain häviää
aina jotain jäljelle jää
Aina kun tuntee ikävää
tietää, että omisti jotain tärkeää

Ei toista voi koskaan menettää

se mitä oli, se jää

21.8.2011
Oli elokuun sateinen ilta, kun tulin tapaamaan sinua viimeisen kerran.
Sinä nukuit, en tohtinut herättää, vaikka hoitaja kertoi, et jaksaisi enää elämää.
Kauniit kasvosi kalvenneina, ryppyisinä vanhenneina,
tummat hiuksesi valtoimenaan, vasten sairaalaan valkeaa.
Voi miksi elämä on niin ankeaa? 
Kyynelsilmin sinua katselin ja vahvuuttasi ajattelin.
Nyt olit vain varjo entisestä, mutta sehän on merkki eletystä elämästä. 
Kului vain kaksi päivää siitä ja sinä lähdit pois,
sille viimeiselle matkalle, jolle mukaasi tulla en vois.
Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, ulkona pienet lapset nauroivat.
Ei päivää parempaa valita vois, hetkelle jona mummini nukkui pois.
Nyt, kun isäsi nimipäiväkin ois, on hyvä kesän mukana kuolla pois. 
On ikävä suuri ja suru suunnaton. Silti tiedän, sinun nyt parempi olla on.
Olet nyt paikassa paremmassa, pilvenreunalla meitä katselemassa.
Jälkeesi jätit muistoja ja oppeja monta, ei elämä ehkä olekaan niin onnetonta.
Sydämessäin olet nyt ja ainiaan, ei mummi ole poissa, niin kauan, kuin häntä muistetaan.

Lepää rauhassa mummi kulta, ei sinun tarvitse kantaa minusta huolta.
Minä pärjään kyllä elämässä, kun tiedän, että olet minun sydämessä.

♥: Tintti

Kommentit

Suositut tekstit