Tässä elämä on: oma, kallis, ja tarpeeton.

Torstaisin meillä on liikuntaa ja enemmistön äänillä päädyttiin vuosaaren uimahallille. En ole käynyt uimahallissa, tai ylipäätään uimassa vuosiin. Siihen on olemassa ihan pätevä syy ja tässä tulee tunnustus: en osaa uida. Kahdesti olen lapsena meinannut hukkua ja se riitti. Enää minua ei saa kirveelläkään veteen, jossa jalat ei yletä pohjaan.

Uimahalleissa on kylmä. Mieltäni lämmitti tieto lämminvesialtaasta, kehoa ei. Mittari näytti altaan lämpötilaksi +30°C ja minä palelin. Iho kananlihalla kipitin 10 minuutin kärvistelyn jälkeen saunaan. Ahdisti.

45 minuuttia ennen vuoromme päättymistä suuntasin vaihtamaan vaatteita itkien ja täristen. Paniikkikohtaus teki tuloaan. Ahdisti liikaa. Halusin pois.

Koira. Ainoa positiivinen asia jonka siihen hätään keksin. Yritin tukeutua ystävääni, mutta kinastelinkin loppuajan elämästäni hänen kanssaan facebookissa, yhä hysteerisesti itkien.

Ei miestä, ei koiraa. Ei mitään. En halua mitään muuta ja sitten niistäkin pitäisi luopua saadakseen oman elämänsä järjestykseen. Mitä mulle jää? Ei mitään. Paskaa.

Ei kuulemma pitäisi elää ketään, tai mitä muuta varten, kuin itsensä ja minä kun olen täällä vielä nimenomaan siksi, että itsemurha on niin kamalan itsekästä. Hassua miten helppoa onkaan huomata, ettei yhtäkkiä olekaan enää mitään syytä elää.

Onneksi uimahallissa oli siihen aikaan erittäin hiljaista ja sain vajota kaikessa rauhassa jonnekin mieleni sopukoihin. Teki taas mieli hypätä metron alle ja kadota tästä paska maasta.

Koko päivän olo oli itkuinen ja ahdistunut. Iltapäivällä tietoisen läsnäolon harjoitus. Ei tullut mitään. Ajatukset menetyksissä ja koko keho jäykkänä, kuin valmiina pakenemaan. Turha siinä oli yrittää rentoutua.

Neljän ja puolentunnin päikkärit. Itkettää.

Mieleni tekisi hypätä katolta ja lentää...











Päivän positiivisuuspläjäys: sain vaaleanpunaiset matkakortinkuoret.

♥: Tintti



Kommentit

Suositut tekstit