perjantai 23. maaliskuuta 2012

Mut murhaa

Puhuttiin tällä viikolla itsetuhoisuudesta, omasta ja muiden. Miksi ihmiset ovat itsetuhoisia, mikä siihen ajaa?

Keskustelu lähti muiden ihmisten itsetuhoisuudesta, siitä kuinka välillä joistakin ihmisistä ei edes huomaa, että heillä olisi itsetuhoisia asioita, saati mitään muitakaan ongelmia. Joku saattaa olla muiden läsnä ollessa hyvinkin pirteän oloinen ja kaikki näyttää päällisinpuolin olevan hyvin. Eräänä päivänä se porukan positiivisinn uraohjus on vain päättänyt päivänsä ja sitten sitä ihmetellään, että miksi? Sillähän oli kaikki niin hyvin? Niin, päällisin puolin ehkä.

Eräs keskustelussa esille tullut asia oli minulle hyvinkin tuttua. Toisinaan käy niin, että toisen huonokuntoisuus koskettaa itseään niin paljon, että sitä ottaa toisen tuskan itselleen. Mikäli ei itsekkään ole hyvässä kunnossa on todella raskasta tuntea myös muiden pahaa oloa ja yrittää huolehtia muista, kun ei aina jaksaisi huolehtia itsestäänkään.

Mikä sitten ajaa ihmiset siihen tilanteeseen, että he haluavat satuttaa itseään? Omalla kohdallani se johtuu yleensä niin pahasta olosta, ettei sitä enää kestä. Silloin tuntuu, että kuolema on ainoa pakokeino. Kuolleena ei tarvitse tuntea, eikä ajatella enää mitään.

Oma kuoleman haluni on ollut vahvimillaan niinä hetkinä, kun sekä keho, että mieli on ollut sairaita ja kipeitä. Hetkenä jona lääkkeet eivät auta ja kipu tuntuu yhtä sietämättömältä, kuin kääntelisi tylsää puukkoa haavassa ja ripottelisi suolaa päälle. Kuolema tuntuu helpottavalta ratkaisulta myös ellaisina hetkinä, kun tuntuu oksentavansa ulos koko vatsalaukun, eikä vain sen sisältöä.

Minä olen halunnut kuolla, mutten tappaa itseäni. Sen takia kai olen yhä täällä, enkä märkänä länttinä asfaltilla.

Itsetuhoiset ajatukset ovat hävettäviä ja säälittäviä. Ei niistä halua puhua muille. On helpompaa satuttaa itseään, kuin pyytää apua. Niin se vain on.

Olen minä pahimpina hetkinä yrittänyt pyytää apua, mutta se, että saa vastaukseksi tylyjä heittoja "sitten et voi tehdä sitä, etkä tätä" ja "mitä järkee sun on sit ettii töitä, jos kerran aiot tappaa ittes". Voin kertoa, että tuollaisetnälvimiset eivät millään tapaa helpota oloa. On ihan tarpeeksi suuri kynnys myöntää ajatuksensa muille ja pyytää apua. Voin luvata, että tuon jälkeen sitä ei enää tapahdu. Sitä paitsi siinä vaiheessa kun päässä on vain yksi ja ainoa ajatus, joka on "haluan kuolla", ei siinä mieti mistä jää paitsi, tai yhtään mitään muutakaan, eikä tuollaisia asioita tarvtse miettiä enää kuolleena. Vai meinaatteko, että siellä arkussa kääntyilette ja kadutte kaikkea tekemättä jäänytttä? Vitsi kun jäi laskukin maksamatta ja yhden kahvikupillisen oliisi voinut juoda ennen hyppyä tuntemattomaan... Oiskohan pitänyt soittaa vielä äidille?


En ollut tuota keskustelua ennen ajatellut kuolemaa hetkeen, eikä minulla ole viime aikoina ole muutenkaan ollut minkäänlaisia haluja satuttaa, saatika tappaa itseäni. Lähinnä se tulee ohikiitävänä  järjenvastaisena ajatuksena, kuten tunne, että talon ylimmäisessä kerroksessa ollessaan tulee tarve hypätä alas, tai yhtäkkiä iskee palava halu heittää kenkänsä palavaan nuotioon, tai jotain muuta yhtä älytöntä. Tällaisille ajatuksille oli kai olemassa jokin hieno termikin, mutten nyt muista mikä.

Musta on ehkä vähän ironista, että mulla on muuten ihan hyvä fiilis, mutta heti kun pitäis osastolla puhua jostain vakavasta niin alkaa taas masentaa. Nykyään usein käy nimittäin juuri päinvastoin kuin pitäisi: Se minkä pitäisi helpottaa oloa, pahentaa sitä.

 Onko onnellinen olo ja hyvä fiilis todella tukahdetuttava puhumalla ikävistä asioista? Ikään kuin minulla ei olisi oikeutta onnellisuuteen.



♥: Tintti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...