torstai 22. maaliskuuta 2012

Keuhkomörön tarina

Mua suututtaa kaverin puolesta ja ihan vaan koska sillä on pitkään jatkunut yskä, eikä se ole päässyt edes lääkärin vastaanotolle, vaan määrätty aina hoitajalle. Saikkua se on saanut, eipä juuri muuta. Suututtaa ja kiukuttaa ihan sen takia, että ite sain taannoin juosta kolmella eri lääkärillä, kunnes viimeisin niistä suostui ottamaan verikokeita. Siinä vaiheessa olinkin sitten jo niin huonossa jamassa, että mut lähetettiin suoraan sairaalaan. Joo, sillä mun toverilla voi olla ihan vaan vaikka flunssa, mutta entä jos ei?



30.10.2010


Olin viime viikon keskiviikkona ollu töissä aikamoisessa horkassa ja kuumemittari näyttikin 38°C ja seuraavana päivänä se oli pompannu jo 39,9°C ja yskitti niin, että melkein oksensin. Sinnittelin lauantaihin asti ennen lääkäriin menoa, eikä siitä reissusta ollu paljoakaan hyötyä. Se lääkäri vaan tsekkasi kurkun, korvat ja nenän ja määräsi penisiiliniä. Olo vaan paheni, kun lääkkeistä ei ollu muuta vaikutusta kuin kauhea ripuli. 

Keskiviikkona uudestaan lääkäriin. Tällä kertaa tohtori oli perinteinen "joo joo, jaa jaa" mies, mutta se sentään keksi lähettää mut verikokeisiin. Odottaminen kesti liian kauan. Odottaminen on ihan tarpeeks kauheeta muutenkin, mutta jos pitää odottaa jotain mitä pelkää, se on vielä kauheampaa. Ja kyllä minä pelkään neuloja ja niiden aiheuttamaa kipua niin, että saan joka kerta jonkun kohtauksen kun piikeistä puhutaankin.

Melkein neuloja enemmän pelkään kuitenkin Jorvia. Sairaalat on kammottavia oksettavia paikkoja ja Jorvi on mulle ikuisesti se paikka, jossa mummi pistettiin näkemään pikku ukkoja syöttämällä sille vääriä lääkkeitä ja paikka jossa mua pidettiin ja piikitettiin viikko saamatta ikinä selville mikä mua vaivasi, ihan vaan sen takia, että olin muka pyörtyny koulussa. (Oon edelleen sitä mieltä, että nukahdin, koska makasin kuitenkin sängyssä ja olin ihan yliväsyny.)

Tuomio oli keuhkokuume, pahempi tuomio oli joutua Jorviin. Ahdistusitkukohtaus. Toinen moinen kun päästiin Jorviin asti. Lisää odottamista, pelkoa, ahdistusta ja itkua. Sänky oli niin kapea, etten uskaltanu liikkua siinä, joten mieluumin vaan istuin ja odotin ja tuijotin eteeni ja toivoin, että olisin mieluumin kuollu, ku joutunu sinne. Sitten mä näin kun yks vanha pappa kuoli. Se vaan sätkähti kun ne veti johdot irti koneista ja sitten ne vei sen pois. Joku mummo huus koko sen ajan, kun mä olin siellä ilta lääkkeitään ja mun teki mieli huutaa, että pitää turpansa kiinni. Pääsin siitä mummosta hetkeks eroon kun mut passitettiin röntgeniin. Kun piti seistä ja pidättää hengitystä multa meinas lähteä taju. Niitten oli pakko viedä mut pyörätuolilla takasin.

Lisää ikäviä uutisia. Tuomio jota olin pelänny siitä hetkestä asti, kun kuulin, että joutuisin Jorviin, tuomio jolla mua oli peloteltu lapsesta asti - joutuisin tiputukseen. Ne ilmotti ottavansa myös verikokeita. Sain sanottua piikkikammostani ja sitten iski taas kauhea itku ja ahdistuskohtaus. Ne hoitaja tädit totes, että on ehkä parempi jo ne pistää vaan kerran ja ottaa ensteks verta ja laittaa sen tipan sitten siihen. Hetken aikaa olin varmaan jonkin sortin sokissa. Ne ei ollu ihan varmoja, että hengitänkö mä edes. Se veren otto tuntu kestävän ikuisuuden. Sitten kun se oli ohi ne sano, että nyt pahin on ohi ja että mitään pahempaa mulle ei siellä enää tuu tapahtumaan. Ne oli niin väärässä.

Mä en suostunu kattomaan mun kyynärtaivetta, koska oisin varmaan oksentanu. Mun ois kai pitäny nukkua, mutta pelkäsin, että putoon siitä sängystä, enkä uskaltanu liikuttaa mun kättä ollenkaan, koska pelkäsin, että se kanyyli irtoo, tai tapahtuu jotain muuta kamalaa. Se hoitaja täti kyllä näytti millanen juttu se on ja että vaikka se kuinka taittuis, niin ei se hajoo ja että se on niin hyvin teipattu mun käteen, ettei se irtoo. En silti pystyny nukkumaan, vaikka väytti. Tekstailin T:n kanssa ja itkin ja ahdistuin ja itkin lisää, koska toivoin enemmän kun mitään muuta, että M ois ollu siellä ja mä mietin taas sitä sen lähettämää viestiä, mutta en voinu laittaa sille ees tekstaria, koska tiesin kuinka tyhmää se ois ollu. Sehän varmaan kuherteli uuden naisensa kanssatälläkin hetkellä Niinpä toivoin taas, että olisin kuollu.

Pääsin osastolle vihdoin joskus kolmen aikaa yöllä. Se peitto oli pelkkä lakana ja se tyyny niin ohut, että heti jos olin makuulla yskin keuhkoni pellolle. En nukkunu koko yönä ja kun seittemältä tultiin herättämään mä olin ihan helvetin sekavassa tilassa ja itkin vaan. Ne luuli, että mulla oli kipuja. Niin mulla olikin, henkisiä, mutta niille sanoin vaan, että mua väsyttää. Ne otti taas verta, eikä ne yrittänykkää olla varovaisia. Onneks aamupalan jälkeen tuli käymään yks kiva hoitaja ja se nosti mun sängyn päätä ja toi mulle peiton. Sain nukuttua vähäsen, mutta yheltätoista herätettiin taas. Lounas. Söin minimaalisesti ja toiseen ateriaan en edes koskenu.

T tuli joskus viiden aikaan kattomaan mua. Se oli ostanu kauheesti karkkia ja limua ja sit kun se ei ollu löytäny kaupasta muuta harjaa, se oli ostanu koiran harjan. :D Se sai selvitettyä mun hampputukan, jota ei oltu harjattu viikkoon, mutta kyllä sitä tukkaa taas irtoski. En ois kyllä varmaan millään jaksanu siellä, jos T ei ois tullu käymään. <3 Vitsailtiin kaikkea tyhmää ikkunoista joita ei saanu auki ja FBI:stä ja siitä kuinka vedetään mun parannuttua sellaset perseet, et ollaan molemmat vatsahuuhtelussa ja siitä et ne hoitsut pitää mua ihan juoppona, kun ne kävi koko aika kattomassa onko tippapussissa vielä nesteitä. Ei mulla muita vieraita sitten porukoitten lisäks käynykkään, eikä keltään tullu mitään "parane pian" viestejäkään sen puoleen. T oli ainoo joka jakso olla kiinnostunu ja kyseli säännöllisesti mun vointia ja muistutti syömään ja juomaan ja paranemaan. Tuli taas sellanen olo, että ketään ei ees haittais, jos kuolisin. Mut T vanotti mua olemaan kuolematta, koska ei pärjäis ilman mua. Ainakin mulla on siis yks ystävä, joka välittää.

Kymmenen aikaa illalla mulle tultiin antamaan antibioottia suoneen ja sit kun ne vaihto sen takasin siihen tippapussiin mä huomasin hetken päästä jotain kamalaa. Siellä letkussa oli verta. Muistin, että mulle oltiin alhaalla sanottu, että niin kauan kun se on mun omaa verta, ei oo mitään hätää, mut silti mä panikoin ja mua ahdisti, enkä taaskaan uskaltanu liikuttaa kättä, enkä nukkua, koska se veri ahdisti ja oksetti mua niin paljon. Kyllä mä sit jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin ja heräsin seuraavaks siihen, kun hoitaja tuli ottaa sen tipan pois ja uskalsin taas nukkua, kun ei ollu johtoja roikkumassa.

Eilen mun käsivarttani oli pistetty jo kolmasti ja se oli ihan h******n kipeä, kun sitä puhdistettiin aamulla neljättä pistoa varten. Se pisto tuntu h*********seltä ja toivoin taas, että olisin mieluumin kuollu. Yön aikana mun viereen oli tuotu joku mummeli. Se halus kauheesti jutella ja tehä tuttavuutta, mutta mä en tän yskän takia mielläni kauheesti puhuis. Se jotenkin kauhistu, kun kerroin mun keuhkokuumeesta ja se kysy, että eikö mua yhtään pelota. Ei mua pelottanu, mullehan olis ollu helpotus, jos olisin kuollu.

Lääkäri tuli taas kertomaan, että mulla on tosiaan keuhkokuume, ikään kuin se ei olis tullu ennestän selväksi. Se kyseli taas vointia ja halus taas kuulla, koska oireet oli alkanu ja mä yritin selittää, että oon viime aikoina ollu sen verta masentunu ja sen takia väsyny, et en osaa sanoa, koska oon esim. alkanu kuumeilla, mutta ei se oikein kai tajunnu mua. Se lupasi kuitenkin, että mun arvot oli sen verta kohentuneet, että pääsisin iltapäivällä kotiin. Passasi mulle. Odotellessa kuuntelin musiikkia ja masistelin. Hoitajat hymyili mulle vaikka itkin silmät punasina. Kai ne ajatteli, että itken ilosta. T sai muistuttaa, ettei kurjuutta kannata pahentaa lähettämällä k***päille mitään viestejä ja kehotti syömään mieluumin suklaata. Noudatin neuvoa ja popsin suklaata, mutta itkin vähän lisää ja toivoin, että M ois jostain saanu tietää, että oon sairaalassa ja että se tuntis ees jonkinlaista myötätuntoa. Vaikka oikeesti sitä ei kai kiinnostas p****n vertaa, vaikka kuolisin.

Nyt oon kotosalla ja kuume on kokonaan laskenu. Yskä ei oo vähentyny yhtään, eikä se kuulemma katoakkaan vielä pitkään aikaan. Sairaslomaa olis viikko ja lisää saa hakea, jos siltä tuntuu. Kokonaan entiselläni oon kuulemma kuitenkin vasta kuukauden päästä. En tosin oo yhtään varma, mitä se entisellään tarkottaa.


Keuhkokuume

Olin pitkään väsynyt,
sitä masennukseks luulin,
pelkkä lepo riittää kyllä
hetken aikaa luulin.

Yksi päivä mulle tuli sitten yskä,
luulin, että tulossa ois pelkkä flunssa tauti,
niinpä siihen vaivaan vitamiinei nautin.

Seuraavana yönä melkein pyörryin eteiseen,
enkä edelleenkään terveyteni eteen mitään tee.

Pian olo oli sekava ja muisti sitten pätki,
mittarin jo suosiolla kainalooni kätkin.
Kuumettahan oli, joten lääkäriin mä lähdin.

Lääkärissä luultiin ensin,
et ois poskionteloissa syy,
mutta silloin tällöin lääkäritkin erehtyy.
Lääkettä mä vaivaan sain, 
mut olo muuttui kurjemmaksi,
tuumin hiljaa, nyt kävi huono flaksi.

Viikon jälkeen lääkäriin mä uudelleen taas lähdin,
silloin multa ääntä enää hädintuskin lähti.
Keuhkot yskin pihalle ja rintaanikin pisti. Ois kotiin jäänti ollut aikamoinen riski.

Heikotti ja oksetti kun verta otettiin,
tuloksia me aika kauan ootettiin.

Lääkäri sit totes on sulla paha keuhkokuume,
jatkui matka sairaalaan ja toivoin etten kuole,
vaik hoitajat ne vakuutteli, ei oo aika huolen.

Mummot huusi lääkkeitään ja yksi pappa kuoli,
minä makaan letkuissani, se on mun suurin huoli.
Olin aivan yksin ja itkukin kai tuli,
ulkonakin ensilumet sitten suli.

Sairaalassa makasin mä päivän taikka kaksi,
antibiootti auttoi olon paremmaksi.
Neuloja mä pelkäsin ja hiukan silloin itkin,
kun neula uppos suoneen ja pisti ikävästi.

Vaik näytteitä ne otti, ei löydy taudin syy,
luulosairaaksi mä aloin silloin ryhtyy.
Pelkäsin jo että on se joku syöpäläinen,
mut lääkärit ne arvaili, on tauti virusperäinen.

Sairaslomaa vielä sain mä viikon, jopa kaksi,
muttei olo muuttunut vielkään paremmaksi.
Edelleen on kova yskä, vaik lämpöä vain hiukan,
hoitajalta sain mä töissä ohjeen tiukan: 
"jos muuttuu pahemmaksi, lääkäriin sit meet,
et yhtään ala arvaileen, et jää yhtään oottelee!"

Mitä tästä opimme, voi flunssa olla paha,
siis pipo päähän pakkasella, muista suojata myös maha!
Kun on kova kuume, mee lääkäriin siis heti,
ettei tauti pahene, silloin kutsuu peti!


(ps. tämä on ajastettu viesti.)

♥: Tintti

1 kommentti:

  1. Sairaalassa ei oo kivaa. Mie taisin olla sairaalassa kesällä 4 eri otteeseen ja vasta 3. Kerran jälkeen tajusin, että sairaalassa on parempi olla, kuin kotona. Asenne muuttui ja kun olin sinut sen osaston kanssa niin siellä sairaalassakaan ei ollu niin kamalaa, vaikka kotiinpääsy oli parhautta! :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...