Se mitä täällä tehdään on hoitoa

Aamupala & aamukokous

Herätyskello soi liian aikaisin. Nousen sängystä koiran rohkaisemana, hiestä märkänä ja palellen. Mies kuorsaa vieressä. Milloinkohan sekin on siihen mönkinyt? Edellisillan vietin kaksinkerroin vessassa. Stressivatsa, ikuinen vitsaukseni.

Vaatteet päälle, kasvojen pesu ja maski. Vilkaisen itseäni peilistä ja näytän melkein siedettävältä. Saa luvan kelvata. Lenkitän koiran, annan sille aamupalan ja jätän miehen viereen nukkumaan. Kadehdin.

Aamulääkkeet naamaan ja menoksi. Olen puolituntia ajoissa, kuten aina. Pelkään myöhästymistä, mutta liian aikaisinkaan ei ole hyvä. Ahdistusoksetuspaniikki.

Uskaltaudun syömään puolikkaan sämpylän ja juomaan appelsiinimehua. Ihmisiä on paikalla vielä vähän. Ilmeisesti kaikki vanhoja, sen verran hyvin tulevat juttuun. Tuntuu, kuin sisälleni kaadettaisiin jääkylmää vettä. Hyinen vesi kulkee verisuoniani pitkin sydämeni läpi. Ahdistaa.

Aamupalan jälkeen jokaisella komeilee rinnassaan nimilappu. On aamukokouksen aika. Lyhyt ja ytimekäs esittely. Jokainen kertoo oman nimensä. Ei muuta, vain henkilökunta mainitsee lisäksi tittelinsä. Lääkäri, psykologi, harjoittelija.

Seuraavaksi käydään läpi keittiövuorot ja viikko-ohjelma. Edelleen ahdistaa, mutta päivän mietelauseena toimiva vitsi auttaa hymyilemään edes hetkellisesti.

Psykiatrit keskustelevat: 
"Hyvää huomenta!" 
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"




Pienryhmät

Pieni hengähdystauko ennen kuin uudet tulokkaat kokoontuvat. Tekisi mieli osallistua keskusteluun, mutta suu ei aukea. On niin hiljaista. Ahdistavan hiljaista. Pörrösukkieni nukka tuntuu hetkellisesti maailman kiinnostivammalta asialta.

Palautamme allekirjoitetut hoitosopimukset. Taas tauko. Ahdistaa

Pienryhmä tapaaminen. Sukat vievät taas kaiken huomioni. Yritän katsoa puhuvaa hoitajaa, mutta sivusilmälle ilmestyvä näky estää sen. Ruskea permanentti. Vanhat ryppyiset kasvot. Voi itku. Sydän jättää parilyöntiä väliin. Sukat. Katso sukkia.

Seuraavaksi lounas. Suhtaudun kummelipihviin skeptisesti ja jätän ruokailun väliin. Ahdistaa. Onneksi en ole ainut.



Tietoisen läsnäolon harjoitus


Makaan selälläni lattialla. Olo tuntuu typerältä. Päivätorkkujako tässä olikin tarkoitus ottaa? Ohjaaja varoittaa, että harjoituksen aikana saattaa nukahtaa. Se ei kuulemma haittaa, mutta jos vierustoveri alkaa kuorsaamaan, sen saa tökätä hereille. 

Mies nauhalla alkaa puhua. Huomaan väitteleväni miehen kanssa jatkuvasti. Miten voisin tuntea varpaani? Miten voisin tuntea mitä sisuskaluni puuhaavat? Ihan pöhköä. En osaa keskittyä. Paikoillaan makoilu ei sovi minulle. Koko ajan tekisi mieli heilutella edes sormia. Ja ajatukset. Nythän niitä vasta sinkoileekin!

Kova lattia painaa päätä. Selkää särkee. Pissattaisikin vähän. Miten tässä kuorsauksessa voisi keskittyä? Ääni  käskee tuntemaan kuinka sisäänhengitys kulkee keuhkoista varpaisiin ja takaisin. Siis täh?

Harjoituksen loputtua ahdistus on vain kasvanut. Mikäli se oli ennen harjoitusta 70, nyt oltiin jo 80:ssä. Lisäksi olen rentoutumisen sijaan jäykistynyt. Koko kroppa on taas jännittynyt. Voi p***a. Ohjaaja huomauttaa tehneenssä tätä itse neljä vuotta ja että vasta noin kolmenkymmenen kerran jälkeen alkaa tapahtua. Minulla ei taida riittää kärsivällisyyttä. Lupaan kuitenkin itselleni yrittää ainakin vielä kerran. Mikäli en onnistu, voinhan käyttää ajan nokosten ottamiseen.

Kahvia ja hoitopäivän päätös. Selvisin tästä päivästä. Saa nähdä miten käy huomenna.

Haaveilin jo pääseväni päiväunille pehmeään sänkyyn kahden peiton alle. Kotona odotti kuitenkin mitä ihanin yllätys. Mies istui kaikessa rauhassa koneella ja koira makasi olohuoneen matolla kahden kynttiläraadon kanssa. Mainiota. Kerrassaan mainiota.



♥: Tintti

Kommentit

  1. Tsemppiä! Kaikki hoitojaksolla on tehty teidän auttamiseksi, eikä kiusaksi. :) Tietysti kaikki harjoitukset ei sovi kaikille ja sille ei voi mitään. Mut niinä kausina kun olen henkisesti onnistunut kadottamaan jonnekin itseni, ainakin mulle on ollut apua siitä, että ihan vaan keskittyy päivittäin kuulostelemaan omia aistejaan + sitä miltä oma tuntoaisti ja kropan rentouttaminen tuntuu. Jos noi jutut vaikuttaa ihan hölmöltä vielä monenkin toiston jälkeen niin sit voi vaan opetella sivuttamaan ne tyynellä olankohautuksella ja sillä ajatuksella, että tää juttu nyt ei vaan sattunut toimimaan mulla.
    Kovasti symppauksia tältä suunnalta.

    T: Itsekin pienellä ryhmäkuntoutuksella aikoinaan ollut

    VastaaPoista
  2. Kiitos! :>

    Jeps. Näinhän se on ja kaikki on onneksi vapaaehtoista, niin ei pääse tulemaan sellaista epämukavaa oloa ja ahdistusta siitä, että olisi PAKKO tehdä jotakin. Eiköhän nuo harjoituksetkin ala sujumaan paremmin, kun pääsee ensin alkujännityksestä eroon.

    Sekin jo auttaa paljon, että osastolla saa olla sairas, eikä tarvitse hymyillen teeskennellä, että kaikki on hyvin.

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä hirveesti! Olen toisaalta aika kateellinen sulle. Ite en päässyt tommoseen hoitoon, vaan oltais laitettu suoraan suljetulle, johon mulla ei valitettavasti ollu valmiuksia mennä.. Jatkoin sitte vaan psykoterapiaa, joka kyl autto, koska oon nyt terveen paperit omaava. :) Ömmömmöööö toivottavasti pian lähtee jännitys luikertelee jonnekki muualle pois sua häiritsemästä.<3

    - Erika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitus. <3 Sitä mäkin toivoisin. Kuvisryhmässä uskalsin hetkellisesti olla jännittämättä oma itseni ja melkein unohdin missä olin. Olin jo melkein unohtanut kuinka terapeuttista piirtäminen voi olla...

      Toivottavasti mäkin pääsen täältä kuopan pohjalta kipuamaan pikkuhiljaa ylös päin. :>

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit