Ainoa totuus löytyy menneisyydestä

Olen sulkeutunut kuoreeni. Minä pakenen, minä piileskelen. Tuntuu kuin olisin loukussa. Olen vaikea, olen helppo, riippuen miltä kantilta asioita katsellaan.

Joskus on parempi olla yksin, kukaan ei voi satuttaa sua...
...etkä sä voi satuttaa ketään.

Myönnetäköön, että olen laiminlyönyt ystäviäni, mutta en vain kykene kohtaamaan ketään. Pystyn kyllä näkemään heitä, ei siinä mitään, mutten päästä ketään lähelleni henkisellä tasolla. Enkä edes tiedä miksi. Hehän ovat ystäviäni, ystävät tukevat, ystävät auttavat. Ystäville voi kertoa murheensa, vai voiko?

Psykiatrini tietää, etten voi. Hän tietää myös miksi. Sama vanha ongelma. Lapsuuteni trauma, joka estää minua edelleenkään luottamasta kehenkään. Koulukiusaaminen. Ystävieni kääntyminen minua vastaan. Pilkkanaurut kaikuvat yhä päässäni, tunnen yhä kuinka tiiliskiviltä tuntuvat koulukirjat pamahtavat repun sisällä jo valmiiksi kipeään selkääni. Uudestaan ja uudestaan kuin rikkinäinen nauha, joka toistaa itseään kerta toisensa jälkeen. Ja vahvimpina kaikista - häpeä.

Toki minulla on myös oikeita ystäviä. Niitä jotka asettuvat poikkiteloin tielleni vain, jos olen matkalla alaspäin. Ovatko kaikki ystävät sitten tasavertaisia? Ei, eivät ole. Yhdelle voi kertoa tietyistä asioista ja toiselle toisesta. Kolmannelle ei viitsi ja neljännelle ne eivät enää kuulu. Näin jokainen tietää jotakin, muttei lopulta juuri mitään. Ilmaisen vain osaa itsestäni, sillä en itsekään tunnu tuntevan omaa minuuttani. Toisaalta taas tieto on valtaa ja mitä enemmän toinen sinusta tietää, sitä haavoittuvammaksi sitä tulee. Riitatilanteissa on niin naurettavan helppoa (ja todella alhaista) käyttää toisen heikkouksia häntä itseään vastaan.

Tosiasissa pelkään, etten osaa kuin satuttaa ihmisiä. Mitä ikinä teenkin, valitsen jatkuvasti väärin. Tarvitsisin kunnollisen oppaan, kuka päättää mikä on väärin ja mikä ei? Mikä määrittelee sen, kuinka ihmisiä tulisi kohdella? Kun totuus kuitenkin on se, että ihminen luulee olevansa toisia kohtaan sellainen, miten häntä on kohdeltu, ja toisten olevan sellaisia, kun hän itse on. Eikä sen niin pitäisi mennä.

Pää on niin täynnä ajatuksia, ettei mistään saa kiinni. Kirjoitan, mutta missään ei ole mitään järkeä. Käyn samat asiat mielessäni läpi yhä uudestaan ja uudestaan saamatta niihin siitä huolimatta minkäänlaista järjestystä, tai järkeenkäypää vastausta.

Väsyttää liikaa, kuten aina.

♥: Tintti



Kommentit

Suositut tekstit