maanantai 23. tammikuuta 2012

Tintti pähkinänkuoressa osa 7. Kouluaikani

Ala-aste


Olen tietoisesti vältellyt tämän postauksen kirjoittamista. Avannut uuden julkaisun vain tuijottaakseni näyttöä.
Mitä minun pitäisi kirjoittaa? Mitä minä uskallan paljastaa? Mitä minä ylipäätään muistan kouluajoistani?

Koulutaipaleeni aloitin Kirstin koulussa vuonna 1994. Luokan opettajamme oli mukava ja kannustava ja kuuluu edelleen lempiopettajieni kärkipäähän.

Ensimmäisen ja toisen luokan olimme pienessä puisessa rakennuksessa, jossa monella ilmeni merkillistä päänsärkyä ja migreeniä ja rakennus osoittautuikin pian homekouluksi. Kolmannella luokalla siirryimme isompaan rakennukseen homekoulua vastapäätä ja myöhemmin pääsimme "eristyksiin" talonmiehenasuntoon, johon meillä oli luonnollisesti oma sisäänkäynti.

Pakkosyöminen oli hirveää ja keittäjät annostelivat ateriat. Pyysit sitten vähän tai paljon, oli lautanen joka kerta lähes yhtä täynnä. Ruokalasta ei poistuttu ennen kuin lautanen oli tyhjä, tai opettaja tuli hakemaan tunnille. Istuin monesti ruokalassa viimeisten joukossa oksennus ja itku kurkussa. Kouluruokailu on aiheuttanut minulle ikuiset traumat ja siksi suhteeni ruokaan on vieläkin vaikea ja vastenmielinen.

Matematiikka ja oikeinkirjoitus tuottivat vaikeuksia. Sain erityisopetusta, mutta matikka ei vain sujunut, enkä vieläkään osaa yhdyssanoja. Joitakin asioita ei vain opi, vaikka kuinka yrittäisi.

Olin ujo ja hiljainen ja siksi helppo pilkan ja kiusan kohde. Jäin usein yksin, olin se joka valittiin joukkueessa viimeiseksi, se jonka tavaroita vietiin ja piiloteltiin, se jota haukuttiin ja pilkattiin. Pikku hiljaa aloin vetäytymään sisäänpäin...




Yläaste


Yläasteella luokka luonnollisesti hajosi. Siirryin kuvaamataitopainotteiselle luokalle, jossa oli vain tyttöjä. Olin silti yksinäinen ja varautunut ja minulla oli vain pari ystävää, joista vain yksi oli lopulta pitämässä puoliani tilanteessa, kuin tilanteessa. 


Lempiaineitani olivat kuvaamataito ja äidinkieli. Matemaattiset aineet ja kielet tuottivat hankaluuksia. Kemia kiinnosti, mutta oli vaikeaa. Fysiikka tuntui mahdottoman vaikealta, eikä pelottava opettaja auttanut sen oppimisessa yhtään, vaan sai minut lähinnä pelkäämään ja inhoamaan koko ainetta. Liikunta aiheutti ahdistusta, eikä tunnetta lainkaan vähentänyt se, että minulla oli vastikään todettu skolioosi - selkärankani muistutti lähinnä s-kirjainta ja joudin käyttämään tukikorsettia, joka paitsi tuntui inhottavalta fyysisesti, aiheutti myös henkistä pahaa oloa ja häpeää.


Yläasteella katosin ensimmäistä kertaa itseltäni. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun havahduin yhtäkkiä kuvaamataidon tunnilla siihen, että tytöt olivat kärsimättömästi jankanneet nimeäni ja yrittäneet puhua minulle saamatta minuun minkäänlaista yhteyttä. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka kauan olin ollut "poissa", mutta se säikäytti minut.


Henkinen pahaoloni paheni ja muuttui pikku hiljaa fyysiseksi. Hetkeä myöhemmin makasin sairaalassa. Ensimmäinen paniikkikohtaus. Se oli alkanut epämiellyttävästä tunteesta ja vatsavaivoista, kohta jo vapisin enkä saanut henkeä. Pyörtyminen, pahoinvointi, vilunväreet ja kuumat aallot seurasivat toinen toisiaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin oikeasti kuolla.


Ammattikoulut


En oikeastaan yhtään tiennyt mitä halusin tehdä, mutta jotenkin päädyin opiskelemaan leipurikondiittoriksi. Kiusaaminen jatkui, ala ei tuntunut omalta. Sain poikaystävän, lopetin pullamössön kanssa leikkimisen ja pääsin opiskelemaan ulkoasun toteuttajan koulutusohjelmaa. Opin olemaan yksin, enkä enää oikeastaan pahemmin edes yrittänyt ystävystyä luokkalaisteni kanssa. Yhden hyvän ystävän luokaltani sain ja se riitti. Muuten pyrin keskittymään vain opiskeluun.

Kolmen vuoden kuluttua valmistuin painotuotantoassistentiksi. Ala oli oma, mutta töitä ei tuntunut löytyvän. Pidin välivuoden, yritin päästä graafiselle ja kun en päässyt päädyin opiskelemaan lähihoitajaksi. Olinhan aina pitänyt lapsista ja sille puolelle minun oli tarkoitus suuntautuakin. Ala oli kuitenkin henkisesti minulle ihan liian raskasta ja pää alkoi pistämään hanttiin. Muisti pätki ja väsymys painoi päälle. Syke oli jatkuvasti korkea ja paniikkikohtaukset lisääntyneet. Seurasi jälleen alanvaihto.

Pyrin jälleen graafiselle, mutten vieläkään päässyt sisään. Päädyin opiskelemaan datanomiksi. Ajattelin, että se täydentäisi aikaisempaa tutkintoani ja olisi muutenkin ihan yleispätevä ja hyödyllinen tutkinto. Kaksi vuotta kymmensormijärjestelmää ja Microsoft officea. Sitten valmistuin erittäin hyvin arvosanoin maailman paskimmaksi datanomiksi.



♥: Tintti



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...