Kiltteydestä kipeät

Kirjoitin tänään aikasemmin rajatulle käyttäjäryhmälle näkyvään blogiini lauseita, joiden merkitystä en ensin itsekään ymmärtänyt. Vasta äsken tajusin oikean syyn siihen, miksen ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään tarinallista, saatika mitään muutakaan oikeasti sisällöllistä tekstiä. En ole pystynyt kirjoittamaan yksinkertaisesti siksi, että minua pelotti.

Ensin halusin syttää ammatikoulun äidinkielenopettajaa mielikuvitukseni varastamisesta, sillä hän kirjaimellisesti kielsi käyttämästä mielikuvitusta. Hänen tunneillaan ei ikinä kirjoitettu fiktiota, tai edes omia mielipiteitä, vain ja ainoastaan faktaa, referaatteja referaattien perään lähdeluetteloineen päivineen. Se oli tukahduttavaa, mutta kestin sen.

Sitten aloin itse tukehduttaa itseäni. Tajusin, että olen alkanut pelkäämään kirjoittamista. Pelkään, etten kirjoita tarpeeksi hyvin. Onko sillä sitten jotain väliä? Minulle on. Olen epäonnistunut niin monta kertaa, että olen päättänyt jo valmiiksi olevani kehno kaikessa mitä teen ja kenen mielestä? No itseni. Mielenkiintoista kuinka usein huomaakaan olevansa itse itsensä pahin vihollinen.

Ymmärsin pelkääväni enemmän omaa kritiikkiäni, kuin muiden mielipiteitä. Se oli iso oivallus, sillä ymmärsin, että sen sijaan, että jäisin pohtimaan jokaisen sanan sopivuutta ja pilkun paikkaa, tuskastelemaan sitä mistä on sopivaa kirjoittaa ja mistä ei, sekä huolehtimaan siitä millaisenkohan kuvan ihmiset nyt tästäkin saaavat - minun pitäisi sen sijaan yksinkertaisesti vain kirjoittaa. Mitä muiden mielipiteillä on väliä? Itseni kanssahan minun on tässä elettävä.

Pelkoni muiden ajatuksista ei rajoittanut vain kirjoittamistani, vaan hallitsi pian koko elämääni. Minulla oli suuri tarve saada kaikki ihmiset pitämään itsestäni ja samalla pelkäsin jokaisen ajattelevan minusta pahaa. Jokaista ihmistä piti miellyttää, päivä toisensa jälkeen oli teeskenneltävä jotain mitä en ollut. Piti olla iloinen, vaikka itketti. Piti teeskennellä pitävänsä ihmisistä, joita vihasi. Piti olla reipas ja rohkea, vaikka pelotti ja hirvitti. Pirteä, vaikka väsytti ja sanoa, "ei se mitään, minä ymmärrän", vaikken ymmärtänyt ja niin edelleen.

Kiltteydestä kipeä. Sitä minä lopulta olinkin, enkä häpeä myöntää olevani sitä tälläkin hetkellä. Sairas. Henkisesti musertunut ihmisraunio. En häpeä sitä, sillä se ei ole asia johon voisin tietoisesti yrittää vaikuttaa yhtään sen enempää, kuin voisin vaikuttaa murtuneeseen jalkaan. Voin kyllä edesauttaa asiaa, mutta vain aika parantaa haavat. Muiden miellyttämisen sijaan olisi ehkä pitänyt pysähtyä hetkeksi miettimään myös itseäni ennen kuin oli liian myöhäistä. Tätäkö minä haluan? Halusin ja en, kaikkea samaan aikaan.

Tieto on valtaa, sanotaan. Ajattelin pitkään, että jos vain esitän tarpeeksi vahvaa ja pitäisin oikeat tunteeni paksun kilven ja naamion takana, kukaan ei huomaisi heikkouksiani. Nekin ovat kuitenkin asioita, jotka tekevät minusta juuri minut ja ilman niitä ihan jonkun toisen muun. Ensin katosin muilta, sitten itseltäni. Lopulta olin niin sisäänpäin kääntynyt, niin ajatuksia ja tunteita täynnä, että tunsin voivani räjähtää hetkenä minä hyvänsä. En räjähtänyt, minä romahdin.

 Tämän blogin oli tarkoitus esitellä hädin tuskin pintaani ja käsitellä vain mukavia ja positiivisia asioita, mutta tajusin etten kestäisi enää yhtiäkään kulisseja elämässäni. Niinpä aloin kirjoittamaan tätä. Avasin itseäni enemmän, kuin vuosiin olen uskaltanut ja annoin vain tajunnan virrata. Tässä on pala herkintä sisintäni, iso lohkaisu tarkoin varjeltua salaisuutta. Aluksi tuntui siltä, kuin makaisin alastomana leikkauspöydällä, sisuskaluni levitettyinä kaikkien nähtäväksi ja sorkittavaksi.

Loppujenlopuksi asian paljastaminen ei ehkä ollutkaan niin kauheaa, kuin luulin. Ystävälläni on tapana kysellä minulta mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Yleensä en osaa vastata, mutta nyt osaan. Tuntemani ja mikä pahinta - tuntemattomat ihmiset tietävät nyt miltä minusta oikeasti tuntuu, mitä minä oikeasti ajattelen, enkä varmasti miellytä heistä yhtäkään. Toistelen itselleni, ettei se haittaa kunnes uskon sen. Toisaalta, miksi se haittaisi? Mikäli en kelpaa tällaisena, minun ei tarvitse kelvata ollenkaan. Enköhän selviä elämässäni ilman, että lähipiirini pitää sisällään ihmisiä jotka eivät hyväksy minua sellaisena, kuin itse olen. Ystävien on tarkoitus olla toistensa tukena, ei saada heitä itkemään. 

Ala-asteen luokan opettajani kirjoitti yhteen aineistani lauseen, jota en unohda koskaan: "joskus ajatus kulkee nopeammin, kuin kynä". Näin tarkemmin ajateltuna se ei välttämättä olekaan lainkaan hullumpi asia.

♥: Tintti

Kommentit

Suositut tekstit