torstai 7. syyskuuta 2017

Tähdet Tähdet

tahdettahdetOstin jo jokunen vuosi sitten uuden kameran sillä ajatuksella, että opettelen oikeasti käyttämäänkin sitä ja kuvaamaan muillakin asetuksilla, kuin automaatilla. (Niin varmaan.) Alkuvuodesta keksin vihdoin ja viimein aloittaa manuaalisäädöillä harjoittelun niinkin helposta kohteesta, kuin tähtitaivaasta!

Niinpä seisoin maaliskuisessa pilkkopimeässä pakkasyössä sormet ja varpaat valmiiksi jäässä päästelemässä ärräpäitä ja säätämässä vuoroin valotusta ja herkkyyttä tietämättä lainkaan mitä olin tekemässä. Ilman jalustaa vielä kaikenlisäksi, koska tämä loistoidea oli putkahtanut päähäni vasta keskellä yötä ja jalusta oli tietenkin kotona ja minä mökillä, kuinkas muutenkaan. Ei saatana. Miksi mä edes yritän? Lopputuloksena 17 liian pimeää, liian valottunutta, liian sumeaa ja epätarkkaa kuvaa. Ei helvetti. Ei ole kyllä kärsimättömän ja heikkohermoisen ihmisen hommia nämä. Hauskinta koko hommassa lienee se, että loppujenlopuksi paras otos onnistui puhelimen kameralla. Voi vittu! Alan kuvaamaan kiviä prkl!

Kaikissa löytämissäni yötaivaan kuvaamista koskevissa artikkeleissa painotettiin, kuinka paras aika kuvata tähtiä olisi nimenomaan talvella ja että kesällä siitä ei tulisi kertakaikkiaan yhtään mitään, koska Suomessa nyt vaan on (mukamas) liian valoisaa. Hah! Minähän teen mitä haluan.

Eräänä toukokuisena yönä päätin suunnata kameran linssin taas kohti yötaivasta. (Jos nyt en onnistu en varmana kuvaa enää ikinä mitään!) Edelliskertaa huomattavasti lämpimämpi yö ja valoisuus tekivät hommasta paaaljon siedettävämpää ja kuvat onnistuivat huomattavasti paremmin, (joskaan eivät edelleenkään kovin hyvin,) kuin ensimmäisellä kerralla ja tässä postauksessakin esillä olevat heinä-elokuussa otetut kuvat vielä paremmin. Vielä on toki paljon opittavaa ja matkaa siihen "täydelliseen kuvaan", mutta oppia ikä kaikki - ehkä vielä jonakin päivänä tajuan tämän homman. Ainakin luulen nyt päässeni vähän jyvälle.

tahdetb
tahtiab

Tässäpä teille muille jotka ette ole kovin hyviä kameran kanssa, ettekä ole ikinä kuvanneet tähtiä (mutta haluaisitte kovasti tehdä niin) amatööri kuvaamisen lyhyt oppimäärä:

1. Varmista, että kameran akku on ladattu ja muistikortilla on tilaa. (Ei sillä, että ainakaan oma akkuni kestäisi varsinkaan pakkasella kovin kauaa, mutta ehditpä ottaa ainakin pari kuvaa ennen kameran simahtamista.)
2. Tee edes suurpiirteiset säädöt ennen kuin menet pimeään palelemaan. (Todennäköisesti joudut säätämään kaiken kuitenkin uusiksi, mutta yrittänyttä ei laiteta.)
3. Kiinnitä kamera tukevasti jalustaan.
4. Yritä löytää tarpeeksi kirkas tähti johon tarkentaa ja tee tarkennus. (Mikäli kärsit hajataitosta ja kaksoiskuvista kuten allekirjoittanut, eikä hommasta tunnu tulevan hevon helvettiä yritä olla heittämättä kameraa metsään.) 
5. Ota kuva ja toivo parasta. (Mikäli et ole luonnonlahjakkuus tulet todennäköisesti huomaamaan, että se on liian sumea, ylivalottunut, alivaloittunut, tai muuten vain päin persettä). 
6. Tee tarvittavat korjaussäädöt.
7. Ota kuva ja huomaa, että linssi on huurussa. 
8. Putsaa linssi. 
9. Ota uusi kuva vain huomataksesi, että olet linssiä puhdistaessa onnistunut heilauttamaan tarkennusrengasta.
10. Etsi taas tähti johon tarkentaa jne.
11. Toista kunnes muistikortti on täynnä, akku loppuu, meinaat paleltua kuoliaaksi, tai vitutuskäyräsi nousee liian suureksi.
12. Käy kuvat läpi, valitse vähiten pieleen mennyt otos, tee vaadittavat parannustoimet ja julkaise kavereidenkin "ihasteltavaksi", jotta voit teeskennellä, ettei kaikki vaiva ole mennyt ihan hukkaan, TAI tuhoa kaikki todisteet siitä, että edes yritit ja keksi itsellesi parempaa tekemistä. Esimerkiksi nukkuminen on ihan hyvä harrastus. 

Liitesanoiksi sopivia hastageja: 
#paskakamera #paskakuvaaja #enosaa #liianvalosaa #liianpimeetä #liiankosteeta #liianpilvistä #liiankylmä #liiantuulista #liikaahastageja #liikaonliikaa #vittuunkaikki

mokillab

maanantai 28. elokuuta 2017

Elämä lupaa mulle syy, nyt tuntuu tarkoituksettomalle

Hyvin pian edellisen postauksen jälkeen kyllästyin tekemään hidasta kuolemaa. Se tapahtui aivan liian hitaasti. Aloin taas käymään läpi hiljattain kasvanutta lääkearsenaaliani, kunnes muistin, ettei yliannostuksella saisi todennäköisesti kuin aivovamman, ellei sitten hyvässä lykyssä tukehtuisi omaan oksennukseensa. Yleensä tällaiset pakonomaiset ajatukset saa taltutettua viimeistään muistuttamalla itselleen, että minulla on koira hoidettavani, mutta nyt ei ollut. Koira oli mökillä. Minulla ei ollut mitään syytä viivytellä. Itseasiassa ajoitus olisi ollut juuri täydellinen. Kukaan ei olisi kaivannut minua pariin viikkoon, ennen kuin koira olisi palannut kotiin.

En ole varma tulinko järkiini, vai jänistinkö. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun olisi mentävä nyt osastolle, tai mökille ihmisten pariin ennen kuin oikeasti keksisin varman keinon päättää päiväni. (Olen tässäkin suhteessa perfektionisti. En tyydy vain yrittämiseen, vaan haluan todella onnistua.) Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka jouduin sen takia perumaan jo sovittuja menoja, joka oli omiaan lisäämään jo sisälläni vyöryvää syyllisyyttä. Ilmoitin lähdöstäni vain parille ihmiselle ja heillekin kerroin lähtöni syistä vain hyvin ympäripyöreästi. Todennäköisesti he loukkaantuivat, mutta tällä hetkellä minulla ei oikeastaan ollut varaa ajatella sitä. Nyt oli oltava itsekäs ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Mikäli olisin selittänyt asiaa paremmin, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Ehkä. (Tai sitten he olisivat alkaneet säälimään, tai huolestuneet, alkaneet tarjoamaan apuaan, menneet paniikkiin, suuttuneet, tai loukkaantuneet, kun kehtasin edes ajatella jotakin niin itsekästä.)  Ei kuitenkaan olisi ollut reilua heittää kenenkään syliin sellaista pommia ja kadota sitten pariksi viikoksi tavoittamattomiin. Hävettää jo valmiiksi muutenkin, että olen taas vajonnut näin alas.

Psykologillekin taisin perustella tulevan mökkireissuni sillä etten nyt oikein uskalla olla yksin itseni kanssa. En ole varma ymmäriskö hän yskän, mutta sen verran kuitenkin, että tuli kysyneeksi tuntisinko oloni mökillä turvalliseksi. Tuntisin ja tunsinkin. En miettinyt enää kuolemaa. Itseasiassa en miettinyt enää paljon muutakaan. Pitkästä aikaa melu päässäni vaimeni ja sen korvasi hiljainen humina. Olin televisio, josta ei tullut enää ohjelmaa, pelkkää lumisadetta. Minä vain olin ja se tuntui sillä hetkellä olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

perjantai 4. elokuuta 2017

Well look at me, I'm coming back again

Hei ja terveisiä pohjalta!

Oli ilo huomata, että jotkut teistä olivat kyselleet kuulumisia ja kaivanneet minua. Ette uskokaan miten hyvältä se tuntui! ♥ Mitä minulle sitten kuuluu? No, kaunisteltu versio kuuluu näin: "Ihan hyvää". Rehellinen vastaus onkin sitten vähän ankeampi ja paljon pidempi.

Pidin taukoa blogista oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen syy ovat viime vuonna alkaneet kaksoiskuvat lähinäössä, jotka vaikeuttavat lukemista ja kirjoittamista ja aiheuttavat silmä- ja päänsärkyä. Ajattelin, että hoidatan ensin silmäni kuntoon, mutta optikot eivät osanneet auttaa ja lääkärissä kävi ilmi, että ilmeisesti kaksoiskuvat ovat niin harmiton vaiva, että jatkuvista säryistä huolimatta niitä saa ihan rauhassa katsella vuoden ympäri, joten sain ajan erikoislääkärille vasta tälle kuulle. Kirjoitan tätä siis yhä silmät sikkuralla.

Toinen syy lienee ilmeisempi. Uin syksyllä niin syvissä vesissä, että yksikin ilkeä kommentti olisi saattanut olla se viimeinen pisara, joka upottaa tämän uppoavan laivan. (Toisaalta, ehkä kyseinen anonyymi olisi siinä vaiheessa tajunnut jotain, tai ehkä ei.) Liian usein ajattelin vain kuolemaa. Sitten aloin ajatella muutakin ja halusin kuolla kahta kauheammin.

Keväällä oli hiukan parempi jakso, mutta se ei kestänyt kauaa. Ensimmäinen minua oikeasti ymmärtänyt psykiatrini vaihtui, eikä uusi ollut vaivautunut perehtymään kunnolla tietoihini. Edellinen lääkäri hoito minua CFS:n pohjalta. (Hassua, että vaikka tiesin liikunnan vain huonontavan oloani annoin itselleni luvan kuunnella kehoani kunnolla siinä suhteessa vasta, kun lääkäri neuvoi tekemään niin. Olo helpotti kummasti, kun lepäsin aina kun vähänkin siltä tuntui.) Uusi lääkäri yritti sensijaan hoitaa minua toiminnalla, vaikka olin nimenomaan pyytänyt keskusteluapua. Tiedossa oli ryhmämuotoista fysioterapiaa ja rentoutusharjoituksia. Tiesin mitä siitä seuraisi, mutten uskaltanut kieltäytyä, koska pelkäsin leimautuvani hankalaksi potilaaksi. Kuntoni romahti. Fyysisesti tuntui kuin olisin jäänyt jyrän alle. Jokainen lihas itki ja valitti. Ja pää. Olen viimeksi ollut niin huonossa kunnossa töissä ollessani. Tajunnan taso laski selvästi. Elin kuin unessa. Hukkasin itseni jatkuvasti ja eksyin tutuissa paikoissa, kuten kaupassa, tai lenkkipoluilla. Se oli älytöntä.

Keskusteluavun puute ja asioiden patoaminen johtivat lopulta päivystykseen. Sain ataraxia. Se ei auttanut ahdistukseen, mutta auttoi nukkumaan. Sain myös vihdoin kaipaamani keskusteluapua, mutta se käsitti vain yhden kriisitapaamisen psykologin kanssa. Yhden. Siinä kaikki.

Aina välillä teki mieli kirjoittaa ja päivitellä blogia, jotta saisin ajatuksiani purettua edes jotenkin ja kuvasinkin aika paljon sitä silmällä pitäen, mutten halunnut rasittaa teitä jatkuvilla valituksillani samoista asioista ja toisaalta taas mukamas kepeät leffareissut ja muut muka hauskat tapahtumat tuntuivat siinä vaiheessa melko turhanpäiväisille ja merkityksettömille. Ja koska hyvät hetket kestivät todellakin vain hetken halusin käyttää ne mahdollisimman hyvin hyödyksi ja todella nauttia niistä.

Hyviäkin asioita on siis tapahtunut. Tässä parhaimmisto:

♥ Ihmeotukset ja niiden olinpaikat erikoisennakkonäytös oli kuin aikahyppy menneisiin vuotisnäytöksiin. 


♥ Pääsin neurologille, jossa selvisi, ettei minulla ole ainakaan aivokasvainta. (Jotain sekin.) Pääsin neurologin kautta myös unitutkimuksiin, joskin ne menivät aikalailla pipariksi, koska en kyennyt nukkumaan. 

♥ Sain terveen paperit syövän suhteen

♥ Jokunen vuosi sitten maalaamani taulu päätyi Karoliina Mäkelän Pisteitä ja päätyjä runokirjan kanteen...

♥ ...ja hänen innoittamanaan rohkaistuin julkaisemaan myös oman runoteokseni Pitkä ihana leikki. Se oli terapeuttista, mutta yllättävän raskasta. 

♥ Sain piirrettyä kaverille yhden koiran ja melkein maalattua yhden kukkataulun loppuun. 

♥ Ja juhannus ja sukulaiset. Vuoden paras juhla. Sitä ei sovi unohtaa. 

Näistäkin oli tarkoitus tehdä omat postauksensa, mutta jotenkin se sitten taas jäi... ehkä vielä jossain vaiheessa innostun tekemään lyhyet postaukset parhaista paloista.

Juhannuksen jälkeen alkoikin aika pian taas alamäki. Makaan jälleen sängyssä viidettä päivää putkeen tehden hyvin hyvin hidasta kuolemaa tarpeettomassa itsesäälissä rypien. Hidasta kuolemaa teen siksi, että voimani ovat niin loppu, etten todella pysty tekemään juurikaan muuta kuin makaamaan ja katselemaan eteeni ja voin niin pahoin, etten pysty syömään mitään kunnollista ja kun en syö voin tietysti vielä pahemmin. Niin pahoin, etten pysty enää edes nukkumaan, koska pelkään oksentavani unissani. Itsesäälissä ryven siksi, että olisi niin paljon tehtävää, mihin en taaskaan kykene. Oma on toki vikani, kun rehkin taas liikaa.  Vuodepotilaana on ihan liikaa aikaa ajatella...

Siinä minun kuulumiseni. Mitä teille kuuluu?

Ps. Pahoittelen blogin rähjääntynyttä ulkoasua. Päivittelen sitä paremmaksi jahka jaksan.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Teit meistä kauniin

Kävin kaverin kanssa tänään aamupäivällä leffassa katsomassa Teit meistä kauniin. Vähän vierastin ajatusta niin aikaisesta elokuvaelämyksestä ja melkein jo halusin väsymykseni takia perua koko homman, koska yöunista ei ollut herätyskellon aiheuttaman paineen takia tullut taas yhtään mitään. Soimasin itseäni pelkästä ajatuksesta. Perumalla olisin huono masennuspotilas ja mikä pahempaa, huono ystävä. Niinpä lähdin liikkeelle väsymyksestä huolimatta ja hyvä niin! Elokuva oli hyvä. Rankkahan se tietyti oli, eikä kyyneliltä voinut välttyä, mutta se oli hyvä. Todella hyvä!

Elokuvan aiheuttaman tunnemyräkän saattelemana suunnattiin vielä Sanomataloon hakemaan toverille keikkalippuja. Nimmaripistettä lähestyessä jalat löi loukkua ja olin varma, etten saa sanaa suustani ja jos saankin, niin pelkkää siansaksaa. (Sosiaaliset tilanteet eivät ole minun juttuni ja pelkään niitä lähes kuollakseni.) Onneksi kaveri hoitikin suurimman osan puhumisesta, (vaikka epäili hänkin ehkä pyörtyvänsä,) eikä minun tarvinnut selviytyä, kuin tervehtimisestä ja omasta nimestäni.

teitmeistakauniin

Moni varmaan ajattelee, että: "näit pari tyyppiä ja sait nimmarit, joo, joo, mitä sitten. Ihmisiä ne vaan on", mutta ehkä juuri se on se juttu. Olin juuri istunut vajaa kaksi tuntia katsomassa elokuvaa bändin synnystä ja kaiken niiden kokeman paskan jälkeen ne oli kuitenkin menestyneet ja nyt ne oli siinä mun edessä. Se vaan tuntui jotenkin niin uskomattomalta ja mahtavalta. Siltä, että kaikesta voi ehkä sittenkin selvitä. Konkreettinen esimerkki.

En kykene itsekään kunnolla käsittämään miten noinkin pieni ja yksinkertainen asia voi vaikuttaa minuun noinkin suuresti. Olen aina tuntenut vahvasti, mutta tänään... Vau. Siinä missä pienikin vastoinkäyminen, kuten lusikan tippuminen lattialle voi tuntua joinakin päivinä maailman lopulta ja saamaan minut lähes itsemurhan partaalle, pieni positiivinen asia puolestaan voi nostaa mielialan vastaavasti pilviin. En oikeasti kykene muistamaan koska olisin viimeksi tuntenut positiivisia tunteita näin vahvasti, enkä tiennyt, että sellainen olisi näissä olosuhteissa edes mahdollista, mutta tänään tunsin ja oli syy mikä hyvänsä, se oli huippua. Aivan uskomatonta.

Oikein iso kiitos tästä päivästä kuuluu siis Apulannan pojille. Heillä tuskin on aavistustakaan siitä, kuinka suuri merkitys pikaisella ja heille kenties hyvinkin arkipäiväisellä kohtaamisella oli tämän pienen masennuspotilaan elämässä. <3

Huh. Huh. Vieläkin heikottaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...